Lattia

Lattia on valmis, listoja ja kynnyksiä vaille. Ja se on ihana! Onneksi, sillä alan olla yhtä väsynyt remppaan kuin kissat laiskoja ja unisia. Kokkailu eteisessä pakastimen päällä ei ole minun juttuni. Siksi olikin pakko keittää tänään puuhellalla nakkikeittoa. Iloista, hyväntuulista nakkikeittoa, sillä lattia on rakastettava ja hurmaava, tuntuu suloiselta jalkojen alla ja ennen kaikkea se on kaunis.

Counting my blessings

Leikin tänään taas sitä leikkiä, missä luettelin asioita, mitkä tekevät minut onnelliseksi. Niinkuin se haaste aiemmin, mutta olen tehnyt sitä sen jälkeen itsekseni. Vähän niinkuin counting my blessings. Tänään oli tosi monta asiaa, mitkä tekivät minut onnelliseksi. 

1. Eilinen ukkonen, ensimmäinen talossa asumisen aikana. Istuin kissojen kanssa sohvalla ja katsoimme pellolla räiskyviä salamoita. Sähköt menivät vain hetkeksi.
2. Ajatus omasta pitopalvelusta. Ristiäisten laittaminen pitkästä aikaa on ollut niin nautinnollista ja käsittämätöntä kyllä, lähes stressitöntä. Miten se saattoi tuntua niin hyvältä, vaikka minulla ei ollut edes keittiötä?
3. Tämä onni mitä tunnen. Kuin sydän olisi hymyilevää, sulaa voita ja hunajaa. 
4. Se, että mies tuli hengissä yöllä kotiin. Diabeetikon baarireissut ovat vaimolle aina yhtä jännittäviä. 
5. Sateinen lauantai. Ei tarvitse tehdä pihalla mitään jos ei jaksa tai halua. 
6. Huominen äitienpäivä ja sen tämänvuotinen kivuttomuus. Biologinen lapsettomuus tai henkinen äidittömyys eivät tänä vuonna ahdista lainkaan. 
7. Majka = äiti kroatiaksi. Tekee minut erityisen onnelliseksi palattuaan takaisin elämääni omana rakastettavana, kauniina ja ainutlaatuisena sieluna ja naisena. Minun sydämeni äiti. 
8. Starbucksin aukeaminen ensi viikolla. Minä ja suosikkikahvilani, lopultakin samassa maassa! Ihanat ja jännittävät ensitreffit, jotka olen sinne sopinut, ihan pian! Minulla on kummallisia, taianomaisia ajatuksia Starbucksista. Ajattelin eilen, että jos meidän lähiabc:mme paikalla olisi Starbucks, minä olisin laihempi, tyylikkäämpi ja ajaisin lava-autolla. Ihan tosissani uskoin tähän hetken aikaa. 
9. Valkovuokot. Niitä on kaikkialla, ja ne muistuttavat ex-aviomiehestä, joka opetti minulle väärin niiden nimen ruotsiksi. En edelleenkään muista kumpi tarkoittaa valkovuokkoa ja kumpi valkovuotoa. Hänestä se oli valtavan hauskaa ja minua naurattaa edelleen, kun ajattelen häntä ja hänen iloaan. 
10. Raparperi. Se on jo noussut. 
11. Liedon motoristikirkko ja prätkäkulkue. Olin samaan aikaan heidän kanssaan tien päällä, ja oli pakko pysähtyä katsomaan. Ihan täydellisestä vetoketju-muodostelmasta ei voinut puhua, mutta hienolta se näytti silti. Jonain keväänä minäkin olen taas siellä.
12. Piha. Kukkapenkistä on noussut taas vaikka mitä, joten koska aurinko taas pilkistää, minä lähden katsomaan. 

Leppoisaa viikonloppua ihanaiset! 

Teoreettinen kysymys

Eilen tulin pienellä jännityksellä sisään. Pääsin töistä hyvissä ajoin, mutta remonttiväki oli jo tiessään. Helpotuksen huokaus; sähköjen ja putkien kanssa ainakin ollaan aikataulussa. Tapetistakin jo suuri osa oli päässyt seiniin. Maanantaina on lattian asennus ja ilmeisesti loppu tapetti. Tiistaiaamuna tulee keittiöasentaja. 

Hetken aikaa tapetti näytti minusta ihan pöhköltä, liian kukkaiselta ja romanttiselta, kuin makuuhuoneen tapetilta. Pakko oli ottaa puhelu ystävälle ja kysyä teoreettinen kysymys siitä, jos olisikin niin, ettei kaiken hössötyksen jälkeen tykkäisikään keittiöstään? Ystävä on aarre. Hän vakuutti, että keittiöstä tulee oikein hyvä ja kertoi, että aikanaan omassa tuliterässä keittiössään hän oli pohtinut, millä aikataululla voi/kehtaa ehdottaa uutta keittiöremonttia, jos ei enää pidäkään valitsemistaan kaakeleista? Hyvä siitäkin keittiöstä tuli, ja niin tulee tästäkin. Ainakin kukkainen ja kirsikkainen. Ei voi olla huono asia, jos on kirsikkaa.

Sumuinen ilta

...ja omenapuu kukkii ihan pian.

Epätäydellistä

Blaah. Työryhmässämme aloitti maanantaina tosi mukava, ahkera, tehokas ja taitava nuori nainen ja olemme olleet ihan riemuissamme. Takaraivossani kävi ajatus "kun jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä on " mutta suljin pois kaiken kyynisyyden. Tänään hän ilmoitti saaneensa vakituisen paikan naapurikaupungista ja lähtevänsä huomenna. Meillä tarjolla on vain määräaikaisuuksia, joten valinta on ymmärrettävä. Takaisin lähtökuoppaan siis. Olen itse pois kolme kuukautta syksyllä opintovapaalla, ja työryhmä toimii taas pitkään vajaamiehityksellä. Taisin tuijottaa pihalla täyteen vaaleanpunaiseen kukintaan puhjennutta kirsikkapuuta ainakin tunnin ajan. 

Posti toi tullessaan jotain ihanaa; rakas Mii oli lähettänyt minulle Amerikan tuliaiset. Upea starbucks-muki ja kaunis rannekoru, olen pilalle hemmoteltu! Starbucks-mukissani komeilee lohikäärme, ja muki on sisältä upean leiskuvan punainen. Se muistuttaa minua taas lohikäärme-elämästä, rohkeudesta ja elämänvoimasta. Tänään olen vain huilannut, sillä yritän pitää mielessäni, että tarvitsen myös lepoa ja rauhaa, silkkaa laiskottelua. Muistan myös Leena Lumin sanoja Mirkan blogista; 3000 neliömetriä täydellisyyttä voi viedä hengen. Isä soitti ja piti minulle puhuttelun samasta aiheesta, kuultuaan, että lupasin tehdä lauantaina lapsen serkun ristiäiset vaikka minulla ei ole keittiötä. Joo, myönnän, hieman huono ajoitus. Mutta tilanne on ihan hallinnassa, ja olen kieltämättä nauttinut valmisteluista, pitkästä pitkästä aikaa. Veljenpoika oli kannellut isälle taannoisista kaksipäiväisistä vappubileistä ja niiden runsaasta menuista, isä oli tulkinnut sen valtavana stressin aiheena. Hän muistutti minua siitä, kuinka äiti ajautui vakavaan uupumukseen minun ikäisenäni, sairastuttaen lopulta mielensä. Se on yksi niistä asioista, jotka pysäyttivät minua miettimään viime talven unettomina öinä. Jotain on kuitenkin muuttunut, jotain olennaista. Teen nykyään vain sen mitä haluan, en enempää. Se on iso muutos. Ja juuri nyt minä haluan kutoa.

Hento toivo

JOS kaikki keittiöremontissa etenee nyt sovitusti, suunnitellusti ja toivotusti, viikon päästä perjantaina päästäisiin mittaamaan kivitasoja. Löysin ihanan, ystävällisen ja edullisen paikallisen firman, joka toimittaisi minun hinkumani kivitason kahdessa viikossa, juuri ennen harjoitussynttäreitä. Minulla voisi olla keittiö syntymäpäiväksi! Voih! Kunpa se kävisi toteen. Pidän peukkuja.

Autuaat Kutimet

Olen valittanut teille jonkinasteisesta ystävä-pulastani asuessani täällä syrjäisillä rannikkoseuduilla kaukana sivistyksestä ja elämäni kivijaloista, ihanista naisistani. Minulla on täällä päin vain yksi nuoruudesta saakka rakas ystävä naapuripaikkakunnalla perheineen, sekä yksi ihana entinen työkaveri, jota tosin hänen vuorotyönsä (ja minun aikaansaamattomuuteni) vuoksi tapaan aivan liian harvoin. Lisäksi on veljentyttöni, miehen perhe ja suku, pojan äiti, heidän sukunsa, työkaverit, ex-anoppi ja muu epämääräinen verkosto ja tuttavapiiri. Viime syksynä tapasin työkuvioissa erään ihastuttavan naisihmisen, todella kummallisessa tilanteessa. Sellaisessa, missä istutaan vieraiden ihmisten olohuoneessa, kun heidän elämänsä on järkyttävällä ja peruuttamattomalla tavalla muuttunut tragedian seurauksena, ja koetetaan keksiä jotain sanottavaa tai edes huolehditaan, että he juovat vettä ja syövät murusen itkunsa lomassa. Tällaisella kotikäynnillä me tapasimme, ja pidin hänestä heti. Hänenkin silmänsä olivat välillä täynnä kyyneleitä silkasta myötätunnosta, mutta samalla papin vaatteissaan hän oli rauhallinen ja turvallinen. Kävimme kotikäyntimme jälkeen yhdessä lounaalla, kerroimme hieman taustoistamme ja totesimme monta yhteneväistä faktaa, kuten yhteisen henkisen kotikaupungin. Hänkin on olosuhteiden johdattamana ajautunut tänne kolkalle Suomea. Myöhemmin tapasimme jouluglögeillä, joskus ohimennen ruokalassa, kerran yhdessä verkostopalaverissa. Aina löytyi keskusteltavaa ja aika loppui kesken. Miten voi vieraassa ihmisessä olla jotain tosi tutun oloista? 

En ole nähnyt häntä hetkeen, joten viime viikolla rohkaistuin laittamaan hänelle meiliä ja ehdottamaan joko kirjallisuuspiirin tai ompeluseuran perustamista. Olen aina halunnut perustaa ompeluseuran, lapsuudessani kylän naiset kokoontuivat niissä kahvittelemaan ja juttelemaan, ja siinä sivussa tekemään käsitöitä. Kaikki muut taas käyvät kirjallisuuspiireissä; kaikki muut koko maailmassa, paitsi minä. Hän ei vastannut mitään moneen päivään ja pohdin jo, onko ehdotukseni hänestä kiusallinen, hän ei missään nimessä halua törmätä minuun vapaa-aikana ja hän pohtii päänsä puhki kuinka ihmeessä hän kieltäytyy julkeasta ehdotuksestani tyylikkäästi? Tänään juuri hetkeä ennen virka-ajan päättymistä työpostiini kilahti innostunut viesti siitä, miten hän on tavallani kaivannut omaa samanhenkistä verkostoa, missä jakaa asioita turvallisesi, kokea yhteyttä ja tehdä käsitöitä. Ja mikä onnenpotku, minähän olen juuri tällä viikolla alkanut kutoa?! Se on merkki! Kohtalo! 

Me siis perustimme kahden naisen ompeluseuran, jolle aiomme keksiä suureellisen nimen, jotta sen voi suureellisesti merkitä kalenteriin varattuna, henkilökohtaisena aikana oman naisverkoston kanssa. Ehdotan nimeä Autuaat Kutimet, mutta pohdin myös jotain birgittalaistyyppistä ehdotusta, näillä luostariseuduilla kun ollaan. Pyhä Birgitta tosin uskonsa vahvistuttua luopui kaikista herkuista, joten sen en nyt näe ehkä liittyvän mitenkään meidän toimintaamme. Mutta nimestä viis, olen löytänyt itselleni vertaisryhmän. Vielä kovin pienen, mutta tällä mennään. Oma ompeluseura.

Yksi pieni sana

Mies on ollut tosi ärsyttävä viime aikoina. Onneksi on edes jääkiekko, joka pitää hänet pois tieltäni sohvan uumenissa. Olen ollut kiukkuinen ja loukkaantunut siitä, että hän arvostelee minua tai toimintaani, vaikka usein aiheestakin. Se ei minua niin ärsytä, vaan se, että saadakseen luottoa toisen arvostelemiseen, pitäisi olla aikalailla katetta kehujen tilillä. Kissa kiitoksella elää, ja minä. Kuinka hitsin vaikea on kehua toista, varsinkin kun minussa luulisi kehuttavaa riittävän. Keksin heti suoralta kädeltä ainakin kymmenen kehuttavaa asiaa. Olen varmaan hölmö, tässäkin asiassa, mutta ellei toinen huomaa niitä hyviä asioita mitä puoliso tekee, kritiikki, vaikka oikeutettukin, satuttaa. Kun taas tulee nähdyksi hyvine puolineen ja tuntee toisen jatkuvan arvostuksen, kestää paremmin myös arvostelun hölmöyksistään. Tai näin minä ajattelen ja tunnen. Illalla mies pyysi anteeksi ja tuli kaveriksi haravoimaan. Sitä ei juuri tapahdu, joten olin tosi iloinen ja kehuin ja kiitin.

Kostoni oli kuitenkin jo tapahtunut. Hirveä kosto. Olin suutuspäissäni ostanut kasan ihania lankoja ja puiset puikot, aion kutoa typylle torkkupeiton noista puuvillaisista karkkiväreistä. Maksoin taloustililtä. Siitäs sai.  Minä en kudo koskaan. Viimeksi olen kutonut ex-miehelle kaulahuivia milleniumin aikoihin, huivi ei koskaan valmistunut. En omista puikkoja, paitsi nyt nuo mahtavat puiset. Voisin tottua tähän elämään, lorvimiseen, kutomiseen, pihatöihin ja kirjojen lukemiseen. Pesin tänään pihalla ne eilen kaivamani kivet, se saattoi olla hieman liioittelua. Mutta niistä tuli tosi kauniit, ihailimme niitä lapsen kanssa. Elämä on ihanaa, varsinkin kun ollaan sovussa ja minulla on kasa lankoja ja paljon aikaa.

Päivän saldo

Tämänpäiväisiä ihmeitä; helmilijat ovat kauneimmillaan! Kun en saanut mitään järkevää aikaiseksi, oli kylmä, väsytti ja harmitti, päätin kaivaa kivetyksen auki. Kukkapenkin lahoava reunus vaatisi ehdottomasti pajuaidan tilalleen, mutta olen kerännyt jo kaikki leikatut oksat pois pihalta. Kivet putsataan, alle tulee harso tai muu joka estää rikkaruohoja tunkemasta kivien väliin, ja sitten ne pääsevät takaisin paikoilleen. Muistan lukeneeni, että jopa sanomalehdet kävisivät, olenko nähnyt unta? Kivien alla oli valtavasti matoja ja olihan siellä leppäkerttukin. Illalla aurinko laskiessaan sai koko pihan hehkumaan. 

Kummallinen syyllisyys

Olen miettinyt. Se ei yleensä tiedä hyvää. Mistä johtuu, että joku oma tekeminen vaikuttaa ympäristöön syyllisyyttä nostattavalla tavalla? Tuntuu, että saan jatkuvasti palautetta esimerkiksi pihainnostuksestani, sellaista "voi että kun mäkin saisin tehtyä"-kommenttia. Tai selittelyjä siitä, miksi ei ole ehtinyt, kiinnostanut, jaksanut tehdä tai innostua. Minulla on yksi ystävä, jonka kohdalla törmään itse samaan ilmiöön; alan selitellä itselleni, miksi meillä ei ole kaikki yhtä tiptop kuin heillä. Mistä ihmeestä se oikein kertoo? Siitä, että vertaa itseään muihin? Vaatii kohtuuttomia ja syyllistyy, kun kaikki ei olekaan täydellistä? Miksi ei vertaa vain itseensä, omaan jaksamiseensa, kiinnostukseensa, omiin tavoitteisiinsa? Mitä merkitystä sillä on, mitä muut tekevät, kunhan itse teen sitä mitä haluan ja mistä nautin?

Minulla on myös sellaisia ystäviä, jotka vaikuttavat vilpittömästi ilahtuvan vaikkapa nyt pihastani. He huokailevat kanssani puutarhasuunnitelmia, omiaan ja minun, eikä minusta tunnu, että se hyvä mitä minulla on olisi suoraan pois heidän mahdollisuuksistaan saada hyviä asioita. Päinvastoin, minun onneni ikäänkuin vakuuttaa heitä siitä, että tämä kaikki on mahdollista myös heille. Niin minä itse ajattelen; ystävän onni on ihanaa ja se kaikki lisää minun onneani. Onnen jakaminen tuntuu mahtavalta, varsinkin kun ollaan myös niitä raskaita vaiheita jaettu yhdessä, ja nyt, nyt onkin näin hyvin? Tulen valtavan onnelliseksi siitä, kun rakkaus voittaa vaikeudet, ystävän rahatilanne helpottaa, ja hän saa ihanan matkan tai vaikkapa uuden auton, koiran, vauvan, talon. Tai kun ystävä laihtuu ja näyttää syötävän hyvältä, pärjää urallaan ja lähestyy väitöstään tai muita tavoitteitaan. Mikään ystäväni onnesta ei ole minulta pois, vaan se kaikki hyvä on myös minulle lisää, kun saan iloita hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Mikään ystävälle sattunut onni ei tee minua huonommaksi ja pienemmäksi. Minulla on omat juttuni, omat tavoitteeni, omat onnea tuottavat asiani. Ja joskus taitaa tehdä ihan hyvää, kun huomaa, että jollain kaikki tosiaan on tiptop. Tietyillä ratkaisuilla minäkin ehkä pystyisin siihen, mutta haluanko? Ellen halua tai ole valmis esimerkiksi karsimaan tavaroiden määrää, taitaa olla turha valittaa aiheesta. Ja vaikka lähdenkin nyt ulos loppupäiväksi, se ei tarkoita, että jonkun muun pitäisi siitä kärsiä huonoa omaatuntoa. Pakenen samalla talonsisäistä kaaosta ja kahta vuoren kokoista pyykkikasaa sekä tiskiläjää, mikä pitäisi pestä käsienpesualtaassa. Enkä aio syyllistyä siitä lainkaan.

Keski-ikäisen lauantai-ilta

Olen tullut virallisesti vanhaksi ja keski-ikäiseksi. Sen huomaa muutamasta seikasta. Ensinnäkin siitä, että määrä ei korvaa laatua. Kävin tänään kahdessa hyvin edullisessa ja runsaassa buffetissa, mutta kumpikaan niistä ei vakuuttanut, ei brunssi Kalliossa eikä hampurilaisbuffetti Kertussa Turussa. En pidä siitä, että näen keittiöhenkilökunnan rintaliivit ja kainalot (ei hihattomia paitoja keittiöön kiitos) eikä minua houkuttele suuri määrä teollista valkeaa roskaruokaa, kun pienikään määrä ei sitä tee.

Mutta seura oli kuitenkin loistavaa, saimme Kirsikankukka-tapettimme ihanasta Tapettitalosta ja ratkaisimme matkalla hanaongelman. Parasta kuitenkin oli Nälkäpeli-elokuva, se oli huippujännittävä! Ja lopusta päätellen se jatkuu. Ilmeisesti täytyy myös lukea se kirjana, niin vaikuttava se minusta oli. Päivän positiiviseen saldoon kuuluu myös jättimäinen lehtiharava, joka tarttui Terrasta mukaan, oikea harava-maailman mersu. Nyt voinkin jatkaa keski-ikäisen ihmisen lauantai-iltaa villasukat jalassa, kissat kainalossa. Ja kun menee ajoissa nukkumaan, jaksaa aikaisin nousta ylös pihatöihin. Tämä kaikki, vapaaehtoisesti, sen on pakko olla keski-ikää.

Lauantain suunnitelma

Rukouksiini on vastattu, sillä huomenna on ilmeisen kylmä ja harmaa, jopa sateinen päivä. Se tarkoittaa, että voin hyvällä omallatunnolla huidella maailmassa sen sijaan, että olisin touhuamassa ziljoonaa eri hommaa pihalla. Tänään tosin sain jo monta mukavaa asiaa eteenpäin ja erityisen iloinen olin kahdesta asiasta. Keksin miten saunan ulkoremontti tehdään ja löysin ihanan piilopaikan pihalta, sellaisen mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mikä löytö! Siitä saa askarreltua lähes huvimaja-tyyppisen ratkaisun, ja sinne kätkeytyessään tuntuu, kuin olisi piilossa koko maailmalta. 

Huomenna aion kuitenkin mennä kohti maailmaa, sillä aamulla on haettava tapetit Tapettitalosta Kalliosta. Sen jälkeen odottaa brunssi ihanien ystävien kanssa, myöskin Kalliossa. Alkuillaksi ajamme Turkuun, sillä meillä on liput Nälkäpeli-elokuvaan. Pojan antamat isänpäivä-liput olivat vanhentumassa ja hätäpäissäni vaihdoin ne niihin. Helsinki-Turku-matkalla täytyy poiketa tutkimusmatkalla Salon Terrassa katsomassa hanoja, sillä vaikka yksi on varauksessa, toinen malli vielä kuvan perusteella kiinnostaisi. Remonttikuulumisia sen verran, että tilaamani allas ehtii kyllä ajoissa, mutta lattioiden toimitus tapahtuu pahimmillaan vasta viikon kuluttua vaikka niiden asennus pitäisi tapahtua viimeistään ensi keskiviikkona. Jotenkin olen kuitenkin luottavainen, kyllä asiat järjestyvät. Ja kunnes keittiö valmistuu, parasta remontissa on ulkona syöminen.

Remonttihikka

Tänään iski paniikki remontin suhteen. Aikataulu ei tule pitämään. Olen unohtanut jotain tosi oleellista. Remonttimiehet eivät tee mitä on sovittu tai jos tekevätkin, mitä se kaikki oikein maksaa? Mitat eivät varmasti pidä paikkaansa. Valinnat pintamateriaalien suhteen ovat idioottimaisia eivätkä sovi yhteen. Miten typerä ajatus laittaa lasi tapetin päälle. Se täytyy vaihtaa kaakeleiksi. Miten pystyn valitsemaan kaakelit kun minulla ei ole parketin tai tapetin mallipaloja? 

No joo. Keitin kahvit. Istuin alas. Lueskelin Hus&Hemmejäni ja tirkistelin erityisesti niiden keittiöitä. Muistelin aiempia remontteja ja eilen niistä verottajalle ilmoittamiani kotitalousvähennyksiä. Valitsimme silloin itse kaikki materiaalit, sellaisella varmalla musta tuntuu-menetelmällä. Nyt olemme sentään käyttäneet sisutussuunnittelijaa apuna. Sisustussuunnittelijaa tai ei, minä luotan meidän makuumme. Jonkun muun mielestä se on ehkä huono maku, mutta meistä kotimme on kaunis ja viihtyisä. Se riittää. Tämä koti on jatkossakin ensisijaisesti meidän iloksemme sisustettu. Tämän oivalluksen alleviivasi nuoremman lapsen äidin käyminen tänään kodissamme. Hän ihaili tyttärensä huonetta, ja mietin samaa, se on kiva huone. Ja samalla, vaikka hän tai kukaan muukaan ei pitäisi tästä kodista, sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä niin kauan, kuin me itse pidämme.

Lattia

Uuden keittiön lattia on tällainen, Kährsin lankkulattiaa muistuttava yksisauvainen parketti, Tammi Danaborg. (Jostain syystä en saa nyt linkitystä toimimaan suoraan siihen.) Tapetti taas se aiemmin esittelemäni Ritva Kronlundin Kirsikankukkia, harmaana. Rosteriset koneet, tapettia myös kaappien välissä laseilla peitettynä. Valkoiset, hyvin simppelit mattapintaiset kaapit. Mustat kivitasot, joita tosin en vielä ole tilannut. Mikähän siinä on, että meillä on kaikki huoneet lähinnä harmaita? Suunnittelemme kaikkia hurjia, Kiurujen yö-tyyppisiä juttuja, ja ei, lopputulos on aina harmaa.

Kohti uutta keittiötä

Päällimmäisenä mielessä kuitenkin ihana mansikan, limoncellon ja suklaan liitto. Olen vieläkin iloisessa hiprakassa eilisestä napsittuani näitä herkkuja enemmän kuin laki ja asetukset sallivat. Voin vakuuttaa, että huominenkaan puntarikäynti Ihanien Laiheliinien seurassa ei tule tuottamaan tulosta.

Vappu oli ihana, kaikkine valmisteluineen ja juhlallisuuksineen. Miehen myötä olen oppinut rakastamaan tuota höpsöä kevään juhlaa, keikkumaan ylioppilaslakki päässäni ja rakentelemaan ihania piknikkejä. Mikä olikaan hauskempaa kuin juhlia omalla pihalla, omenapuiden alla. Aurinko helli ja vietimme tuntikausia ulkona hyvässä seurassa; mikä ihana alku tälle kesälle. Joku järkevämpi ehkä kuitenkin olisi yhdistänyt keittiöremontin aloituksen johonkin muuhun päivään kuin siihen, kun on kaksi päivää (ja edeltävä viikonloppu) valmisteltu vappua ja muita tulevia juhlia. Mutta nyt se on tehty, keittiö tyhjennetty ja remonttimiehen toimesta tänään purettu. Parin viikon kuluttua meillä pitäisi olla uusi keittiö.