Olen miettinyt. Se ei yleensä tiedä hyvää. Mistä johtuu, että joku oma tekeminen vaikuttaa ympäristöön syyllisyyttä nostattavalla tavalla? Tuntuu, että saan jatkuvasti palautetta esimerkiksi pihainnostuksestani, sellaista "voi että kun mäkin saisin tehtyä"-kommenttia. Tai selittelyjä siitä, miksi ei ole ehtinyt, kiinnostanut, jaksanut tehdä tai innostua. Minulla on yksi ystävä, jonka kohdalla törmään itse samaan ilmiöön; alan selitellä itselleni, miksi meillä ei ole kaikki yhtä tiptop kuin heillä. Mistä ihmeestä se oikein kertoo? Siitä, että vertaa itseään muihin? Vaatii kohtuuttomia ja syyllistyy, kun kaikki ei olekaan täydellistä? Miksi ei vertaa vain itseensä, omaan jaksamiseensa, kiinnostukseensa, omiin tavoitteisiinsa? Mitä merkitystä sillä on, mitä muut tekevät, kunhan itse teen sitä mitä haluan ja mistä nautin?
Minulla on myös sellaisia ystäviä, jotka vaikuttavat vilpittömästi ilahtuvan vaikkapa nyt pihastani. He huokailevat kanssani puutarhasuunnitelmia, omiaan ja minun, eikä minusta tunnu, että se hyvä mitä minulla on olisi suoraan pois heidän mahdollisuuksistaan saada hyviä asioita. Päinvastoin, minun onneni ikäänkuin vakuuttaa heitä siitä, että tämä kaikki on mahdollista myös heille. Niin minä itse ajattelen; ystävän onni on ihanaa ja se kaikki lisää minun onneani. Onnen jakaminen tuntuu mahtavalta, varsinkin kun ollaan myös niitä raskaita vaiheita jaettu yhdessä, ja nyt, nyt onkin näin hyvin? Tulen valtavan onnelliseksi siitä, kun rakkaus voittaa vaikeudet, ystävän rahatilanne helpottaa, ja hän saa ihanan matkan tai vaikkapa uuden auton, koiran, vauvan, talon. Tai kun ystävä laihtuu ja näyttää syötävän hyvältä, pärjää urallaan ja lähestyy väitöstään tai muita tavoitteitaan. Mikään ystäväni onnesta ei ole minulta pois, vaan se kaikki hyvä on myös minulle lisää, kun saan iloita hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Mikään ystävälle sattunut onni ei tee minua huonommaksi ja pienemmäksi. Minulla on omat juttuni, omat tavoitteeni, omat onnea tuottavat asiani. Ja joskus taitaa tehdä ihan hyvää, kun huomaa, että jollain kaikki tosiaan on tiptop. Tietyillä ratkaisuilla minäkin ehkä pystyisin siihen, mutta haluanko? Ellen halua tai ole valmis esimerkiksi karsimaan tavaroiden määrää, taitaa olla turha valittaa aiheesta. Ja vaikka lähdenkin nyt ulos loppupäiväksi, se ei tarkoita, että jonkun muun pitäisi siitä kärsiä huonoa omaatuntoa. Pakenen samalla talonsisäistä kaaosta ja kahta vuoren kokoista pyykkikasaa sekä tiskiläjää, mikä pitäisi pestä käsienpesualtaassa. Enkä aio syyllistyä siitä lainkaan.
8 kommenttia:
Muru!
Taas ihania ja viisaita ajatuksia ja niin totta!!
Syyllistymistä, omaa saamattomuuden tunnetta ja ehkä himpun kateutta - sitä se taitaa olla. Ja sitten tulee niin nuhjake olo - miksi minä en ikinä ...?!?
Vaikka oma pihani on aivan villinä rehottava kauhistus, en voi silti olla suunnittelematta sen laittamista. Ja kuitenkin useimmiten sisäinen kaaokseni helpottuu kuitenkin kun kukkapenkin sijaan pyöritän pari koneellista pyykkiä ja raivaan taloa sisältä. Onneksi me ihmiset olemme erilaisia ja teemme erilaisia valintoja. Minua helpotti hiljattain tehty oivallus siitä, että nyt on aika tälle ahkeroinnille ja joskus myöhemmin sille unelmien puutarhalle. Ehkä.
Ja kun luen sinun ihanuuksistasi olen jo omassa valmiissa puutarhassani... se eilinen salainen piilopaikka kuulostaa niin ihanalta, tuskin maltan odottaa sinne pääsemistä!
Ja innostuksesi inspiroi, ainakin minua. Usko tai älä, olen juuri nyt menossa leikkaamaan R:n kirsikkapuun latvan lyhyemmäksi. Laitan pari oksaa maljakkoon muistuttamaan (puutarha)unelmista. Ja sinusta hyörimässä puutarhassasi! Nauti!!
Olet rakas!
Tää oli maailman viisain kirjoitus, joka tosiaan sai miettimään. Mietin ehkä loppupäivän. Mäkin saan itseni syyllistymään joidenkin ihmisen puuhista. Niiden, jotka ylpeilee vaikka sillä, etä heidän lattioiltaan voisi vaikka syödä :).
Sun pihainnostuksesta saan vain iloa ja intoa. äskenkin hankasin ulkona aitaa puhtaaksi TUNNIN. Ja siirtelin pihakalusteita. Kukkapenkin aika tulee myös. Joskus joidenkin innostumiset innostaa itseä, joskus lannistaa. Ehkä osuu arkaan paikkaan.
Jatkan miettimistä.
Tästä kirjoituksestasi rönsyää paljon ajatuksia. Kuten esimerkiksi se, ettemme ole vieläkään niin aikuisia, että osaisimme verrata itseämme vain omiin aiempiin suorituksiin (jos nyt niihinkään kannattaa verrata). Huokailemme superihmisyyden perään. Jos yhdellä ystävällä on täydellinen piha, toinen väittelee ja kolmannalla on viisi pientä kullanmurua, jotka hän hoitaa moitteetta, nykynainen kuvittelee, etä ollakseen riittävän hyvä, hänen tulee kyetä kaikkeen edellämainittuun.
Ja mitä puutarhoihin tulee, ne koulivat meitä paljon enemmän kuin me niitä. Ikuinen taistelu vuoheputkikasvustoa vastaan opettaa kärsivällisyyttä enemmän kuin mikään muu. Lähes kaikkeen muuhun voimme elämässämme vaikuttaa, mutta luonto voittaa aina. Sitä voi vain hetken yrittää ohjata tiettyyn suuntaan.
Olen itse kuullut samoja "voi, kun mäkin saisin aikaiseksi" -kommentteja puutarhan hoidosta. Olen siihen sanonut, että aikaiseksi saa, jos on riittävästi kiinnostusta. Ja jollei sitä ole, on turha haikailla sen perään vaan keskittyy suosiolla niihin muihin omasta mielestä mukavampiin asioihin. Eli turha syyllistyä kenenkään sellaisesta, johon ei ole kutsumusta.
Ja sitä paitsi sun piha on mun silmissä samalla täydellinen ja toisaalta tabula rasa, jossa on mielettömästi potentiaalia vaikka mihin. Nautit nyt vaan ihan antaumuksella!
Mainitsemasi ilmiö on kyllä todella yleinen. Mistä se kertoo eniten? Kateellisuudesta, oman arvon tunnon puutteesta vaiko kenties siitä, että emme vain yksinkertaisesti osaa/uskalla nauttia elämästä ja siitä mitä meillä on.
Ehkä suurin onnellisuutta lisäävä oivallus olisi monelle meistä juuri tuo minkä mainitset: toisen onni ei ole minulta itseltäni pois. Päin vastoin, kun hyppään siihen mukaan, saatan saada itsekin ripauksen siitä. Vaikkapa puutarhavinkin, vauvakuumeen nostatuksen, juoksuinspiraation taikka uuden, hauskan näkökulman.
Vertailu tappaa kaiken innon. Se johtaa suorittamiseen ja kilpailuun. Ja kaikki blogiani lukevat tietävät, mitä niistä ajattelen ja mitä haluan niiden tilalle: iloa :) Ja rakkautta!
Toden viisaita sanoja visersit. Meillä kaikilla on varmasti omat riittämättömyyden tunteemme, jos emme täytä oman pään sisäisiä odotuksiamme.
Näistä täytyy johtua sen, minkä olen elämän varrella huomannut, että aitoa iloa toisen onnistumisista tai saavutuksista, olivat ne mitä tahansa, on joidenkin vaikea kokea, koska ne muistuttavat jostain, mitä kyseisillä ihmisillä ei ole. Vaikka heillä on jotain muuta, mitä ovat halunneet.
On silti vieras ajatus itselleni, että ystävän hyvä olisi jotenkin pois itseltäni, edes silloin, jos se hyvä on jotain, mitä itse haluaisin.
Minä syyllistyn juuri tuohon "voi, kun mäkin saisin aikaiseksi" -kommentoimiseen, mutta mulla on kiinnostuksen ja haaveilun kohteita niin paljon, etten mitenkään voisi kaikkea saada tehtyä. Pitää siis keskittyä valikoituun osaan niistä ja vain haaveilla loppujen tekemisestä. :)
True that! Nuorisokielellä. Miten poisoppia siitä, että toisen hyvä ei ole itseltä pois? Mä luulen olevani siinä aika hyvä. Aina tulee lisää aurinkoisia päiviä tai muita mahdollisuuksia.
Mun on vaikea ymmärtää keskenäistä vertailua kun jokainen on lopulta vastuussa omista valinnoistaan. Kaikkea ei todellakaan voi saada. Muistan elämäni tuhahduksentäyteisen kommentin siitä, kuinka minulla on varaa ostaa luomumehua. Vastasin, että minulla ei ole kahta lasta, autoa ja asuntovelkaa kuten sinulla. Voin ostaa luomuomenamehuni niin halutessani.
Asun pienessä asunnossa, säästän joka kuukausi rahaa, en tee mielestäni turhia hankintoja ja olen onnellinen saavutuksistani. Jos joku ystävästäni tekee/hankkii jotain joka aihauttaa kateuden tunnetta, niin iloitsen ystävän puolesta ja lähden tavoittelemaan samaa itselle, jos se kerta on mieluisa ja mahdollinen kohde. Enkä syytä onnellisia tähtiä. Itsetunnon kannalta on huomattavasti kivempi todeta kyenneensä saavuttaa jotakin kuin syyllistää muita siitä mihin ei ole itse jaksanut kurottaa.
Ei muuta.
Syyllisyys on kumma juttu. Kun vähän kaikki syyllistyy kaikesta. Ensinnäkin jollain on siisti koti. Kaveri syyllistyy kun oma koti ei ole niin siisti. Ja siistin kodin omistaja syyllistyy siitä, että toinen syyllistyy hänen siististä kodistaan! Ja tällainen on ihan normaalia. Ihminen ei voi olla onnellinen omista hyvistä asioistaan syyllistymättä, koska muilla ei ole samaa ja toinen syyllistyy siitä, että itse ei ole osannut hankkia sitä samaa.
Ihan älytöntä mutta niin totta! Voisko olla joskus niin itsekäs, että nauttisi syyllistymättä jostain mutta ei kertoisi/näyttäisi sitä muille ;) Voisi hetken nauttia täysin siemauksin mutta syyllistyisi heti jos joku tulisi viereen katsomaan sitä onnea...
Kiitos ihanista, ajatuksia herättäneistä kommenteistanne ihanaiset! Matkalla kohti vähempää syyllisyyttä, enempää iloa ja toisen hyvästä nauttimista - ja oman hyvän näkemistä. Kiitos jakamisesta tämän asian kohdalla, ja kiitos siitä, että teidän jokaisen kommentit ovat aina yhtä lämpimiä, arvostavia vaan ei arvostelevia, ja pohtivia.
Lähetä kommentti