Tilaa lohikäärmeelle

Lueskelin viikonloppuna Hymyilevän tyttösen inspiroimana feng shui-asioita, ja totesin, että meillä on kuistissa ihan onneton feng shui. Aivan toivottoman surkea. Äitienpäivän aamuna tempaisin kuistin tyhjäksi porraspäähän ja järjestin asiat paremmalle tolalle. Nyt siellä on tilaa ja järjestystä, ja turhat romut kuten remonttijätteet, miehen rc-auto, työkalupakit, lukemattomat kauppakassit ja liiat kengät on järjestetty varastoon ja/tai paikoilleen. Piharakennuksen feng shuille en halua uhrata vielä ajatustakaan. Lisäksi kuistissa on hyvinvoivia kasveja ja tuoreita kukkia toivottamassa tervetulleeksi kotiimme. Ja pari gerbiiliä. 

Tämä feng shui-asia on kyllä hauska. En aio höyrähtää siihen niin paljon, että sirottelen kristalleja ja virtaavia vesiä ympäriinsä, tai jätä tilaa lohikäärmeen reitille, mutta joku logiikka siinä on. Nimittäin romun logiikka. Liiallisen tavaran rakentama ahdistus, jota pitäisi kuunnella. Liika tavara ahdistaa ja sitoo mieltä, ja erityisesti kaikki negatiivinen pitäisi hävittää pois kodista. Pääasiassa siis miehen tavaroita menneisyydestä. Olen surkea hävittämään tavaroita, säilytän kaikenlaista tyhmää silppua ja suttua, muistoja ja sentimentaalisia esineitä. Kuten vaikka nimikyltin vanhalla sukunimelläni. Tai vanhoja kalentereita. Vaatteita, joita en käytä. Kenkiä, joita en käytä. Hattuja, joita en käytä. Eikä nyt edes mennä astioihin. Tai kirjoihin. 

Olen kuitenkin päättänyt alkaa toimia. Kaiken mille löydän paikan, ja mikä tekee minut iloiseksi, saan pitää. Kaikki muu lähtee. Vanhan suolistoni iankaikkisen toimimaton feng shui muistuttaa minua taas siitä, että lohikäärmeet ovat ikuisia, mutta minä en. Kuinka paljon romua on kohtuullista jättää jälkeensä?