Kesän loppu

Tänään on ollut jäätävä, kylmä päivä. Cinnamon vei kesän mennessään, ikään kuin kesä olisi nyt siellä, missä se jahtaa perhosia ilman meitä. Me olemme kylmässä tuulessa, aurinko on kadonnut ja sydämiämme särkee. Minun on vaikea hyväksyä ajatusta, etten enää koskaan näkisi sen täydellistä kauneutta. Pieni Cinnamme oli kissa, mutta meille se oli niin paljon enemmän. Se kasvatti perheemme kokonaiseksi, kun meillä oli uusi perheenjäsen, kissavauva. Sen sulokasta kauneutta on vaikea pukea sanoiksi, sen venytteleviä liikkeitä, kuin jatkuva tanssi. Sen siroa kaulaa, kauniita kasvoja ja sen pieniä maukaisuja. Ajattelin usein, että Cinnamon on jotain pientä ja täydellistä, jonka Jumala on luonut omaksi kunniakseen. Täydellisen kaunista. Cinnan rakkaus oli jotain, mikä muutti minut. En ole hyvä rakastamaan, mutta sitä rakastin täydesti ja ehdoitta. Rakastin sitä paremmin kuin ketään muuta, ja kohtelin sitä rakkaudella silloinkin, kun se oli silpunnut jotain tärkeää tai raapinut eteisen seinää. Puhuin sille kauniisti, silloinkin kun toruin sitä. Rakastin sitä sanoilla ja suukoilla, joka päivä, aina sen nähdessäni. Olen iloinen siitä, että rakastin sitä niin paljon, koska en olisi voinut rakastaa yhtään enempää. Minun pitäisi rakastaa muitakin samalla tavoin. Kissoista sanotaan, että ne eivät kiinny ihmisiin vaan paikkoihin. Cinna kuitenkin rakasti minua, ehdottomalla ja kauniilla tavallaan. Se herätti minut aamuisin imeskelemällä hiuksiani, käpertyi kiemuralle syliini kun istuin alas ja puski poskiani omillaan. Illalla se käpertyi polvitaipeeseeni ja nukahti. Se tuli aina, kun huusin sen nimeä, maukuen pienellä vauvakissan äänellään. Ikävöin sitä niin, että sydämeni särkyy. Cisse on ikävissään ja toivottoman hellyydenkipeä, kun sen pieni pentu-siisseli on poissa. Cisse nukkui viime yön kiinni minussa, pitäen vähintään kiinni tassullaan. Mennessään ulos se kulkee Cinnan haudan yli, kuin ohimennen. Välillä se asettuu lähelle makoilemaan, katselee haudan yli puutarhan kauneinta maisemaa. 

Itkimme eilen niin kovasti, että epäilimme nestehukkaa. Kun haimme Cinnan kotiin typyn kanssa, mies ja poika olivat kaivaneet sille syvän kuopan. Istutamme myöhemmin haudan päälle kirsikkapuun. Keräsimme haudan pohjalle voikukkia, ja hyvästeltyämme, siliteltyämme ja suukoteltuamme sen poskia, me laskimme sen kukkien päälle samalla pyyhkeellä, millä toimme sen kotiin pikkuruisena pentuna. Peittelimme sen hyvin, ja laitoimme lisää kukkia sen päälle. Peitimme sen haudan ja jos olisimme pystyneet itkultamme, olisimme laulaneet sille Mustan kissan tangon, kuten sen kotiintulojuhlassa melkein kaksi vuotta aiemmin. Sen haudan päälle laitoimme puutarhan kauneimmat, syvän pinkit tulppaanit, kauniita kiviä ja mustan lyhdyn. Sytytän sinne iltaisin kynttilän, jotta se aina löytäisi Kotiin. 

On vaikea selittää, miksi suree niin kovasti. Mitä on menettänyt. Illalla silittäessäni itkevää typyä uneen, löysin sanat, mitkä helpottivat oudolla tavalla. Kaikkein pahinta olisi ollut, jos emme olisi saaneet tuntea Cinnamonia ja sen rakkautta. Rakkaus on aina ihme ja suuri lahja, silloinkin kun se koskettaa meitä pienen, täydellisen kauniin, mustan kissan muodossa.