Minikesälomalainen

Minulla on huippukiva pomo. Keksin tänään viime tipassa, että haluan huomiseksi lomapäivän, tulevan maanantain lisäksi, sillä pari työjuttua peruuntui huomiselta. Pomo suostui, vaikka lomat pitäisi anoa vähintään viikkoa etukäteen. Siispä olen nyt minikesälomasella. Huomenna valmistelen lauantaisia harjoitussynttäreitä ja maanantaina olen miehen ja ystävien kanssa katsomassa Metallicaa.

Ikä ei tule yksin. Huomaan sen mm. siitä, että itkeminen on nykyään ympäristörikos (silmäpussit ovat pienen jätevuoren korkuiset) ja että kaikki tekeminen on hitaampaa kuin ennen. En tiedä kuinka olin ajatellut nämä valmistelut tehdä, työpäivien ohessa. Varsinkin kun työpäivät ovat olleet sellaisia "käyn Etelä-Pohjanmaalla tänään"-päiviä. Onkin helpotus saada huomenna rauhassa järjestellä vielä paikkoja kuntoon, tavaroita paikoilleen ja leipoa lauantaiksi. 

Keittiön suhteen näytti jo valoisalta, kun sain keittiövalmistajan lupaamaan, että saisimme huomenna astianpesukoneen vaatiman kaapin ja asentaja soitti järjestävänsä tulonsa. Vieläpä sähkömies oli tulossa huomenna. Nyt kun avasimme astianpesukoneen paketista, huomasimme siinä kolme lommoa. Se menee siis vaihtoon. Mustat tasot odottavat toimitustaan, samoin liian ison laatikoston alle tuleva osa, johon pyörät kiinnitetään. Lisäksi puuttuu listoja, reunoja ja ym. yleiseen ilmeeseen vaikuttavia juttuja. Keittiöremontti on huomenna kestänyt jo yli neljä viikkoa, ja toimitusajasta ollaan yli kaksi viikkoa myöhässä. En jaksa kuitenkaan välittää asiasta. Lauantain juhlat mennään kertakäyttöastioilla, joita ostin varmuuden vuoksi. Keittiöstä tulee jollain vuosisadalla tosi hieno, mutta ottaisin takaisin mieluummin vanhan keittiön ja Cinnan. Koska en voi saada sitä takaisin, muut murheet tuntuvat pieniltä harmeilta, jotka ajan myötä ratkeavat. 

Voisi luulla, että olen aika zen. Epäilisin sitä itsekin vahvasti, ellen olisi saanut itkuraivareita äidille puhelimessa. Että joku ihminen osaa olla ilkeä ja törppö. Äiti kysyi miten kissan kanssa kävi. Kysyin hölmönä; minkä kissan? Cinnahan kuoli. Äiti nauroi sille, kuinka surullinen olin ollut ja kysyi, että joko me ostettiin uusi kissa? Voin kertoa, että se puhelu loppui aika lyhyeen. Ei kyse ollut muutamasta sanasta, vaan siitä, miten kyvytön toinen voi olla asettumaan toisen asemaan. Ja miten vähän minulle tärkeä tai kipeä asia hänelle merkitsee. Miten vähän minä merkitsen.

JOnna kirjoitti tänään onnellisuudesta, ja siitä miten asenne ratkaisee. (Anteeksi, jos tiivistän vähän liikaa :) Onnellisuuden voi valita, uskon siihen. Äitiään ei voi valita, eikä sitä mitä elämässä tapahtuu. Suhtautumisen voi. Läheiset ihmiset ympärillään voi myös valita, ja jokainen päivä on lahja. Voi olla, että on vain tämä päivä, majka sanoo. Sitä ei kannata käyttää pelkkään valittamiseen. Siitä voi yrittää tehdä mahdollisimman hyvän päivän. 

Kiitos

Parin viime päivän aikana olen ollut tosi kiitollinen erityisesti kahdesta asiasta; siitä, että olen naimisissa juuri tuon miehen kanssa ja siitä, että minun ympärilläni on valtavasti empaattisia, kultaisia ihmisiä, jotka ottavat osaa suruuni, eivätkä vähättele sitä siksi, että on kyse lemmikistä. Kiitos teille kaikille kauniista, lohduttavista sanoistanne ja ajatuksistanne, kyyneleistänne myös. Olen kiitollinen, jos Cinnan kauneus ja sen menetys koskettaa myös teitä ja ymmärrätte, miksi se on niin surullista. 

Sydämeni ei ole särkynyt melkein seitsemään vuoteen, enkä muistanut miltä se oikein tuntuu. Puristava kylmä tunne sydämen ympärillä, yllättävä itku, hetkittäinen epätoivo. Ja orastava toivo, ensimmäinen nauru, ensimmäinen varovainen Cinnan hipaisu ajatuksin ilman itkuun purskahtamista. Olin tänään 16 tuntia töissä ja uskomatonta kyllä, itkemättä. Itkin vähän kun lähdin ja vähän kun palasin, kun kävimme katselemassa pihalla kaikkea miehen ahkerointia ja sytyttämässä Cinnalle kynttilän. Kun seisoimme pihalla, ylitsemme lensi kahdeksan joutsenta, niin läheltä, että kuulimme suhinan niiden siivissä. Samalla toisella taivaalla pieni lentokone lensi kohti puolikuuta, kuin pieni valkoinen raketti matkalla kuuhun. Unikot ovat aukeamassa kukkaan, koristekirsikkapuu hehkuu syvän punaisena. Tulppaanit Cinnan haudalla ovat edelleen voimissaan, ne ovat niin kauniita. Tuntuu, kuin Jumala lohduttaisi meitä kaikella kauniilla, hellisi kipeitä sielujamme näillä pienillä ihmeillä. Cisse on myös hassu, en ymmärrä sitä. Näin sen ensimmäistä kertaa juoksevan riehakkaasti omenapuuhun, Cinnan suosikki-kiipeilypuuhun. Se puskee minua jatkuvasti, puhaltelee, tuijottelee, haluaa hellyyttä ja huomiota. Sitä saadessaan se näyttää kuin voisi heitellä kärrynpyöriä. Mies on ollut ihan uskomaton, olen oikeasti onnen possu. Paitsi että hän jakaa tämän surun, hän jaksaa itkunpuuskani ja tulee lohduttamaan, jaksaa puhua Cinnasta kanssani. Tosin hän ei eilen uskonut ihan täysin surun jalostaneen minua, kun puhuin ainakin viisi minuuttia äitini kanssa puhelimessa. Minusta se oli varma näyttö asiasta.

Tänään hän oli ostanut minulle toivomani synttärilahjan, hieman etukäteen. Ruskean Fatboy-riippumaton, mahdumme siihen vaikka kaikki ja se muistuttaa minua puutarhan perimmäisestä tarkoituksesta; levosta, ilosta, elämästä nauttimisesta. Lauantaina on lopultakin harjoitussynttärini, siis vuotta ennen nelikymppisiä. Vielä eilen mietin, jaksanko ja pystynkö ja olenko ihan surkeaa seuraa kaikille. Tänään ajattelin, että saatan ehkä itkeä ihan hieman, aina välillä, mutta en halua luopua ystävien näkemisestä. Juuri nyt heitä kaipaan ja hieman iloa. Keittiön tilanne jää nähtäväksi, mutta Stocka on aina yhtä hyvä apuri juhlien järjestämisessä, samoin hyvä ystäväni Naantalin Aurinkoinen. Cinna on mielessäni ja sydämessäni, mutta tiedän sen hitaasti muuttuvan voimakseni. Että tämä jäytävä kipu ja menetys kääntyy iloksi ja kiitollisuudeksi siitä, että saimme kokea jotain niin kaunista ja rakkauden täyttämää Cinnamonin kautta.  

Kesän loppu

Tänään on ollut jäätävä, kylmä päivä. Cinnamon vei kesän mennessään, ikään kuin kesä olisi nyt siellä, missä se jahtaa perhosia ilman meitä. Me olemme kylmässä tuulessa, aurinko on kadonnut ja sydämiämme särkee. Minun on vaikea hyväksyä ajatusta, etten enää koskaan näkisi sen täydellistä kauneutta. Pieni Cinnamme oli kissa, mutta meille se oli niin paljon enemmän. Se kasvatti perheemme kokonaiseksi, kun meillä oli uusi perheenjäsen, kissavauva. Sen sulokasta kauneutta on vaikea pukea sanoiksi, sen venytteleviä liikkeitä, kuin jatkuva tanssi. Sen siroa kaulaa, kauniita kasvoja ja sen pieniä maukaisuja. Ajattelin usein, että Cinnamon on jotain pientä ja täydellistä, jonka Jumala on luonut omaksi kunniakseen. Täydellisen kaunista. Cinnan rakkaus oli jotain, mikä muutti minut. En ole hyvä rakastamaan, mutta sitä rakastin täydesti ja ehdoitta. Rakastin sitä paremmin kuin ketään muuta, ja kohtelin sitä rakkaudella silloinkin, kun se oli silpunnut jotain tärkeää tai raapinut eteisen seinää. Puhuin sille kauniisti, silloinkin kun toruin sitä. Rakastin sitä sanoilla ja suukoilla, joka päivä, aina sen nähdessäni. Olen iloinen siitä, että rakastin sitä niin paljon, koska en olisi voinut rakastaa yhtään enempää. Minun pitäisi rakastaa muitakin samalla tavoin. Kissoista sanotaan, että ne eivät kiinny ihmisiin vaan paikkoihin. Cinna kuitenkin rakasti minua, ehdottomalla ja kauniilla tavallaan. Se herätti minut aamuisin imeskelemällä hiuksiani, käpertyi kiemuralle syliini kun istuin alas ja puski poskiani omillaan. Illalla se käpertyi polvitaipeeseeni ja nukahti. Se tuli aina, kun huusin sen nimeä, maukuen pienellä vauvakissan äänellään. Ikävöin sitä niin, että sydämeni särkyy. Cisse on ikävissään ja toivottoman hellyydenkipeä, kun sen pieni pentu-siisseli on poissa. Cisse nukkui viime yön kiinni minussa, pitäen vähintään kiinni tassullaan. Mennessään ulos se kulkee Cinnan haudan yli, kuin ohimennen. Välillä se asettuu lähelle makoilemaan, katselee haudan yli puutarhan kauneinta maisemaa. 

Itkimme eilen niin kovasti, että epäilimme nestehukkaa. Kun haimme Cinnan kotiin typyn kanssa, mies ja poika olivat kaivaneet sille syvän kuopan. Istutamme myöhemmin haudan päälle kirsikkapuun. Keräsimme haudan pohjalle voikukkia, ja hyvästeltyämme, siliteltyämme ja suukoteltuamme sen poskia, me laskimme sen kukkien päälle samalla pyyhkeellä, millä toimme sen kotiin pikkuruisena pentuna. Peittelimme sen hyvin, ja laitoimme lisää kukkia sen päälle. Peitimme sen haudan ja jos olisimme pystyneet itkultamme, olisimme laulaneet sille Mustan kissan tangon, kuten sen kotiintulojuhlassa melkein kaksi vuotta aiemmin. Sen haudan päälle laitoimme puutarhan kauneimmat, syvän pinkit tulppaanit, kauniita kiviä ja mustan lyhdyn. Sytytän sinne iltaisin kynttilän, jotta se aina löytäisi Kotiin. 

On vaikea selittää, miksi suree niin kovasti. Mitä on menettänyt. Illalla silittäessäni itkevää typyä uneen, löysin sanat, mitkä helpottivat oudolla tavalla. Kaikkein pahinta olisi ollut, jos emme olisi saaneet tuntea Cinnamonia ja sen rakkautta. Rakkaus on aina ihme ja suuri lahja, silloinkin kun se koskettaa meitä pienen, täydellisen kauniin, mustan kissan muodossa.

Cinnamon

Pieni rakas kissamme lähti mustien kissojen taivaaseen, jossa se voi kiipeillä omenapuissa, makoilla auringonläikissä ja leikkiä perhosten kanssa. Hautasimme sen puutarhan kauneimpaan kohtaan, lammen viereen, josta näkee sen rakastamille omenapuille.

" Kun se oli kuollut, laskimme sen maan sisään kasvamaan kukkia perhosten leikitellen lentää." En osaa sanoa muuta, sydämissämme on suru ja pienen mustan kissan jättämä tyhjä kohta.

Suru

Pienessä talossamme on raskas tunnelma. Pikkuinen musta kissa Kaneli, eli Cinnamon kotioloissa, taistelee hengestään eläinsairaalan lämpöpeiton alla. Se ja Pulla, tosielämässä tunnettu Cisse, lähtivät eilen illalla karkuteille, enkä saanut niitä yöksi sisään. Aamulla herättyäni menin taas etsimään, ja löysin Cinnan makaamasta pihalta huonokuntoisena. Sen jalat eivät kantaneet, sen hengitys rohisi ja se oli kamalan kipeä, vaikka mitään ulkoisia merkkejä ei ollutkaan. Ehkä auto oli sitä tönäissyt tai se oli pudonnut jostain, tai muuta, en tiedä. Tiedän vain että se oli kamalan kipeä, eikä lääkäri saanut sille tippaa, koska verenpaine ja lämpötila oli niin alhaalla. Lääkäri sanoi, että ennuste on huono, mutta he yrittävät lämmittää sitä vielä, jos se auttaisi asiaa. 

Tulimme kotiin odottamaan iltapäivää, jolloin tiedetään mihin suuntaan Cinnan vointi menee. Meidän pieni rakas musta kissamme, maailman kaunein kissa.  

Keskellä kauneutta

Välillä minulle tulee epäuskoinen olo tästä maalla asumisesta. Onko se tosissaan näin kiireistä aina? Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että ihan joka kevät me emme tule rakentamaan kasvihuonetta, kanalaa ja korjaamaan saunaa ja elämään keittiöremontin keskellä. Ehkä, ei sitä tietenkään vannoa voi. Mutta toivottavasti tämä on aika poikkeuksellista.

Mukavaa tämä on joka tapauksessa, tunnen olevani niin elossa. Kesän tuoksut ulkona ja sisällä, lintujen äänet, väreihin räjähtänyt piha. Sanoin työkaverilleni eilen ihmetteleväni sitä, että mielestäni viihdyin hyvin kaupungissa ja nyt tuntuu, etten voisi asua missään muualla kuin täällä peltojen keskellä. Välillä olen väsynyt kaikesta tekemisestä ja siitä, mitä on tekemättä, mutta kun katson ympärilleni, tunnen eläväni kauneuden sisällä. Eikä se ole mitenkään minun ansiotani, se on lahjaa tältä elämältä ja voin vain kiittää siitä.

Toivoton torstai, melkein

Ihanaa, Tubbs on vastannut kysymyksiini täällä. Tosin nyt keksisin paljon hauskempia kysymyksiä, tai sitten en. Nuo Tubbsin kysymykset on ihan parhaita! 

Tänään on ollut raskas päivä, sellaisella kevyellä Muumilaakso-asteikolla. Sellaista draamaa, joka harmittaa hieman enemmän kuin mustikkatahra esiliinassa tai vaapukkamehun kaatuminen liinalle. Kertoisiko joku lopulta mulle, mikä marja on vaapukka? Tarkoittaako se vadelmaa, kuten olen aina luullut? Ongelman ydin on siis se, että keittiöremontimme valmistuu ehkä kahden viikon kuluttua ja viikon kuluttua pidän synttärijuhlat ilman astianpesukonetta. Se tarkoittaa varmaan panostamista kivoihin kertakäyttöastioihin, jeiks! Vihaan kertiksiä. Onneksi minulla on kuitenkin edes kaksi ison jääkaappia ja uuni. Voin ehkä leipoa jotain hauskaa tai vaikka lämmittää pakastepitsoja ja muita eineksiä. Ai miten niin muka kypsä?  

Kurjaa oli tänään myös yhteenotto keittiötoimittajan kanssa, vaikka lopulta löysimmekin yhteisen näkemyksen ongelmasta nimeltä meidän keittiömme. Sen löytyminen kesti vain valitettavan kauan, ja olin jo valmiiksi kuin rekan alle jäänyt. Nyt keskityn kuitenkin siihen ajatukseen, että ei ole ongelmia, on vain ratkaisuja ja harjoitussynttärien jälkeen on sovittu pidettäväksi ensimmäiset ompeluseurat, hip hip huraa! Meidän kahden naisen kudinpiirimme kokoontuu meille synttärirääppiäisiin syömään loput frödinget. Koko viikonloppu yhtä juhlaa, enkä aio kiukutella tämän enempää. Sainhan jo osan astioista ja kuivatavaroista kaappeihin. Huomennakin on kiva päivä, virkistystä töissä askartelun, hyvän lounaan ja historiallisen Turku-kierroksen merkeissä. Ja meillä on Kung Fu-panda 2 boksilla, tulen siis ajoissa kotiin. Aika säälittävää, myönnän, mutta jos tykkää enemmän piirretyistä typy kainalossa kuin terassikierroksesta, niin minkä sille sitten voi?

Kysymyksiä

 Marika Kinttupoluilta esitti minulle 11 hauskaa kysymystä. Minun pitää vastaavasti kysyä 11 kysymystä joltain muulta.  


1. Maali vai tapetti? Miksi?
2. Kissa vai koira? Miksi?
3. Lempitelkkarisarjasi?
4. Ruoka jota olet syönyt ja jota et mistään hinnasta söisi uudestaan?
5. Paras vuodenaika?
6. Kekseliäin joululahja jonka olet antanut?
7. Sankarisi?
8. viimeisin lukemasi kirja?
9. Lempivoileipäsi päälliset?
10. Montako kysymystä oikein piti olla?
11. Kiehtovin ammattinimike jonka olet kuullut?



1. Meinasin sanoa maali, koska edellisessä asunnossamme Kohmossa oli ihana, punaiseksi maalattu makuuhuoneen seinä. Nykyisessä kodissa sen sijaan on paljon hauskoja tapetteja, joten sanon tapetti. Maali on kyllä minusta helpompi vaihtaa. 
 2. Kissa. On ollut kyllä koiriakin, oikeastaan aina. Kun nämä kaksi kisua tulivat elämääni, sen jälkeen on ollut vain kissoja. Ne ovat persoonia, helppohoitoisia ja itsenäisiä. Hauskoja ja rakastettavia. 
3. En oikein ehdi katsoa telkkaria. Silloin harvoin, kun ehdin, katson boksilta Ratkaisijaa, Criminal Minds FBI:ta, Tyhjätaskuja ja Rillit huurussa (Big bang theory). Emmerdalea katson aina mamman luona siivotessani ja hän päivittää minulle puuttuvat aukot. 
4. On tosi vähän ruokia mistä en pidä, enkä keksi yhtään sellaista mitä en söisi, jos hinnasta sovitaan. 
5. Paras vuodenaika on kevät, kesä ja syksy. Jokainen aikanaan ja vuorollaan. 
6. Kekseliäin joululahja, jonka olen antanut...hmm. Toissa vuonna annoin miehelle lahjaksi lahjakortin, jolla sai  vuoden joka kuukausi yhdessä ennenkokemattomia seikkailuja. Se oli aika vitsikäs minusta, vaikka toteutus vähän ontuikin. Lapsille olen keksinyt mielestäni aina kivoja lahjoja, mutta kun en muista yhtään, niin ehkä ne eivät olleet kovinkaan erikoisia sitten. 
7. Sankarini on sellainen ihminen, joka on kokenut paljon vastoinkäymisiä elämässään mutta ei suostu katkeroitumaan. Sitkeä, rohkea ja lämmin ihminen, kuten Maikka. 
8. Viimeksi taisin saada loppuun luettua kirjoja Kiinassa, luin Tiikeriäidin taistelulaulun englanniksi ja Anna-Leena Härkösen Onnentunti. Minulla on kesken kaksi kirjaa ruotsiksi, Bo Carpelania suomeksi ja Patricia Cornwellin uusin. 
9. Tänään tein aika herkkuvoikkareita, kun Mii kävi miehensä kanssa iltakahvilla puutarhassa. Mii on vasta alkanut syödä lihaa, joten minun oli pakko tehdä hänelle suolalihavoileipiä, joissa on kurkkua ja salaattia, ja tietysti ruisleipää alla. 
10. 11.
11. Kiehtovin ammattinimike, onpas vaikea. Nimike ei ole tässä kovin kiinnostava, mutta työn sisältö on. Haluaisin välillä olla puutarhuri. (Yllättävä valinta.) Mietin eilen, että rikkaat ihmiset palkkaavat jonkun muun hoitamaan pihansa kauniiksi. Jos minä olisin rikas, palkkaisin itseni siihen hommaan kokopäiväiseksi puutarhuriksi. 

Kivoja kysymyksiä. Nyt sitten uusia, se onkin hankalaa. Mutta vastaajan jo tiedän. Se on Tubbs, joka on palannut juuri kotosuomeen ja puhkuu intoa vastata 11 kysymykseeni. Tubbs on siitä hauska, että hän raivostuu, jos haastan hänet ja loukkaantuu jos en haasta. Täältä pesee siis my darling. 

1. Mitä ihanaa söit juuri New Yorkissa? 
2. Mikä oli sinusta paras kahvilaketju Usassa?
3. Mikä sinusta oli upeinta (the most awesome thing) New Yorkissa?
4. Mitä olet ajatellut ostaa minulle syntymäpäivälahjaksi?
5. Kummasta meidän kissasta tykkäät enemmän ja miksi?
6. Mikä on sinusta pahinta diabeetikon deittailussa?
7. Minne aiot matkustaa seuraavaksi?
8. Kuka existäsi on suosikkisi?
9. Miksi Helsingissä on kivempaa asua kuin pohjanmaalla?
10. Mitä hyötyä on siitä, että on käynyt armeijan?
11. Mikä on elämän tarkoitus?

 
 

Kasvihuone

Nämä valoisat illat vievät ajantajun. Ja mikä riemu, kun mies on vapautunut mm-kisaorjuudesta ja löytänyt sisäisen rakentajaranensa. Kasvihuone pääsi nyt illalla harjakorkeuteensa, ja vaikka urakka välillä toi tuskanhien ja -kyyneleet silmiin, se on joka hetken väärti. Kasvihuoneesta puuttuu enää kattoikkuna ja ovi, muuten se on ruuvien kiristämistä vaille valmis. 

Perustuksen tekeminen hieman rinteiselle savimaalle oli yllättävän vaikeaa, siis meille, jotka ikinä emme ole rakentaneet mitään hiekkalinnaa suurempaa. Mutta miten hyvää harjoitusta tämä olikaan tulevaa kanalaa ajatellen? Heti kun mies sai harjan paikoilleen, minun piti alkaa järjestellä tavaroitani sinne sisään, kuin nukkekotiin. Ei se tosin paljon isompi olekaan, mutta sinne mahtuvat kaikki tarpeellinen tälle kesälle. Tajusin jo jokin aika sitten, että keittiöpuutarha saa odottaa sellaista kesää, jolloin meillä ei ole keittiöremonttia, kanalan ja kasvihuoneen rakentamista ja saunan eteisen uudelleen panelointia.

Kasvihuone on muovia ja metallia, ei tehty vanhoista ikkunoista kuten haaveilin. Mutta se on ensimmäinen ikioma kasvihuoneeni. Olen odottanut sitä koko elämäni ja minulla on valtavasti sinne tarpeellista tavaraa. Kuten ruukkuja, hylly, lyhtyjä, metallisia kylttejä eri yrteille ja niin edelleen. Kuulen enkelien hihkuvan kanssani riemusta, todella kuulen. 

Tähän se tulee, 1936 vuonna rakennetun saunan päähän.

Tuskallinen vaihe, luulin ettei tämä kaivaminen lopu ikinä!

Kaksi aarrettani.

Joku saattoi olla hieman malttamaton sisustuksen suhteen. Kun lattiakin on vielä kesken.

En malttaisi mennä ollenkaan nukkumaan, ellei vintissä olisi ensimmäinen kesäyö. Sellainen, kun on pidetty läpivetoa sälekaihtimet kiinni, tuoksuu kesälle ja puhtaalle pyykille. Kauniita unia ihanaiset!

Muumilaakson kesä

Mirka kirjoitti eilen jotain sellaista, mikä jäi raksuttamaan päähäni koko yöksi. Siitä, miten elämä on raskasta, vaikka ei itsellä juuri olisikaan mitään akuuttia kriisiä. Aina jollain läheisellä kuitenkin on. Itse olen toistuvasti valittanut tästä jonkinlaisesta elämän suorittamisesta, loputtomasta tehtävälistasta nimeltään Fredrikan elämä. Kevättalvinen unettomuus pakotti minut taas näkemään sen kaiken järjettömyyden. 

Ajattelen sen nyt vähän toisin, oman elämäni. Että se on tämä päivä ja se on hyvä ihan sellaisenaan. Teen toisina päivinä aika paljon, koska pidän siitä ja olen malttamaton lopputuloksen suhteen. Ilman jonkinlaisia deadlineja olisin loputtomasti tässä omassa kaaoksessani, ja toivon pääseväni pian selvemmille vesille. Silti haluan tehdä vain asioita, mistä nautin. Rakentaa kauneutta, järjestystä. Hoitaa pihaa. Levätä. Lukea. Katsoa sellaisia elokuvia, mistä tulen iloiseksi. Leipoa. Nyt kun minulla on taas uunikin. 

Ajatus Strömsöstä ja Huvikummusta on ihana. Eilen kun anoppi oli tässä, ja hetken sisäisesti harmittelin töiden keskeytymistä, muistin; tämä on se syy, miksi meillä on puutarha. Että läheiset ja rakkaat ihmiset tulevat ja me istumme siellä yhdessä. Juttelemme, nauramme ja olemme läsnä. 

Haluan elää Muumilaaksossa. Vaikka siellä on paljon tekemistä ja puuhaa, siellä ei ole kiire. Siellä kesä on täynnä seikkailuja, paitsi silloin kun vetäydytään lukemaan riippumattoon ja miettimään Suuria ja Merkityksellisiä asioita. Muumilaakso on mielen tila, se on minussa.

Pitkä, ihana päivä

Mikä ihana, uuvuttava päivä pihalla. Kasvihuoneen perustuksissa kului koko päivä, sillä anoppi tuli käymään ja mies katsoi välillä Suomen pelin. Tämä oli vasta toinen kerta muuttomme jälkeen, kun anoppi tuli kylään. Hän osti viikko sitten auton, joten siinä selitys asialle. Oli tosi mukavaa kun hän kävi. Istuimme ulkona syömässä pitsaa (uuden uunin ensimmäinen ruoka!) ja kahvittelemassa, ja sitten kävimme kaikki kukkapenkit läpi ja hän nimesi minulle kaikki perennat ja kertoi mistä ne olivat kotoisin ja kuka oli istuttanut minkäkin puun. Anoppi on ihana siitä, että hän ei kertaakaan ole arvostellut remonttejamme tai muutoksiamme hänen vanhassa kodissaan. Hän kehuu ratkaisujamme ja toteaa; "ajatella, jokainen sukupolvi korjaa tämän talon näköisekseen vuorollaan. "

Lopulta, kun olimme ihan uuvuksissa kaikesta kaivamisesta, lämmitimme saunan. Saunoimme pitkään ja hartaasti. Jos pihasauna on ollut ihana talvella tähtikirkkaina pakkasiltoina, niin rakastan sitä kyllä nytkin. Valoisa kesäilta, raikas tuuli vilvoitellessa ja orastava kesän tuoksu.

Lauantai ja stressi

Viikolla kuulin radiosta jostain stressitutkimuksesta, jossa kerrottiin, että osan ihmisistä stressitaso ei koskaan palaudu normaaliksi, vaan he ovat jatkuvassa ylivireystilassa. Ja että viikon stressaavin päivä on monen mielestä lauantai.

Lauantai on minusta mahtava päivä, nykyään, entiselle vuorotyöläiselle. Se on automaattisesti vapaapäivä ja kun on hyvä ilma, se houkuttelee ulos puuhailemaan. Sadepäivä taas lupaa lepoa ja leppoisia sisähommia. Hommia siis kuitenkin, nykyään lauantai on varattu kotityöpäiväksi, toisin kuin kerrostalossa asuessa. Kieltämättä siihen pakkautuu hieman stressiäkin, koska aikaa pihalla tekemiseen on arjen pyöriessä aika vähän. Tähän päivään on lastattu suuret odotukset kanalasta ja kasvihuoneesta. Mies on kaikkea muuta kuin innoissaan, ja muistuttaa, että Suomen peli alkaa sitten klo 14.30. Pidän vastalauseet omana tietonani, sillä toissapäivänä huomasimme, että olin tilannut keittiöön väärän altaan ja eilen lukitsin meidät ulos talosta kauppareissulla. Lähin vara-avain oli papalla 25 kilometrin päässä, koska myös pihan vara-avaimet olivat sisällä. Keittiön kanssa on ollut myös muita vastoinkäymisiä, joita onneksi ei saa minun vaan mittamiehen piikkiin ja he korjaavat jälkensä. Kivitasot tulevat ensi viikon puolivälissä. Koneet tulivat eilen. Stala toimittaa uuden altaan kunhan ehtii. Ihana sähkömiehemme ahkeroi eilen monta tuntia, ja sähköjen kanssa on edistytty kovasti. Laitan kuvia illalla tästä vaiheesta. Ilman keittiötä siis mennään edelleen, vaikka illaksi ajattelinkin testata uutta uunia ja tehdä raparperipiirakan. Mutta nyt ulos, kasvihuone odottaa. Ihanaa, stressitöntä lauantaipäivää teille ihanaiset!

Ystävyydestä

Juuri kun luulin, ettei sydämessäni ole enää tilaa, sinä tulit omana kauniina itsenäsi ja otit sieltä paikkasi.

Ystävyys on minusta samanlainen mysteeri kuin rakkaus. Ystävyys on rakkautta, mutta se ei omista tai sido toista. Jos rakkaus rakastumisen päätyttyä muuttuu tahdon asiaksi, sitoutumiseksi, tavaksi ojentautua elämässä, ystävyys on päivästä toiseen vapaaehtoista. Kuinka ystävyys alkaa, minkä takia? Miksi se muuttuu, tai päättyy? Mihin kiinnittää huomiota, kun joku ihminen alkaa tulla läheiseksi, ystäväksi? Näitä kysymyksiä taas tänään pohdin ihanan retkipäiväni aikana. Uutta ja tuoretta ystävyyttä, vanhaa ystävyyttä, erilaisten ja eri-ikäisten naisten ystävyyttä, peruskallio-ystävyyttä. Sitä, kun joku ihminen on niin merkittävä peili minulle, että hänen läheisyydessään tulen taas enemmän omaksi itsekseni. Etten käsitä, miten voisin olla olemassa, minuna, ilman heitä? Entä kun ensimmäinen keskustelu kestää kolme tuntia ja loppuu kesken, ja on jo koluttu pohjamutia ja taivaita? Mitä on odotettavissa ystävyydeltä, joka alkaa noin, vieläpä Starbucksissa onnellisten tähtien alla? Olen ihmeissäni ja kiitollinen, kun koen saavani elää niin kauniiden sielujen ympäröimänä. 

Tämä esimerkki on pakko kertoa, Miistä. Se kuvaa niin hyvin hänen luonnettaan. Mii on jonkin aikaa, ehkä vuoden verran, harrastanut kahvakuulia. Jokin aika sitten hän oli ensimmäisissä kisoissaan, ja ne menivät kuulemma "ihan hyvin". Syyskuussa on kisat pohjois-pohjanmaalla ja innostuin niistä, olen vain noin sadan kilometrin päässä tuolloin. Mii kertoo, että ne ovat SM-kisat. Hän on treenannut hetken ja on jo Suomen 10 parhaan joukossa, ja hän mainitsee sen sivulauseessa. Uskomaton tyyppi! Ihan pienellä porukalla ei sitten kannata yrittää estää minua tulemasta niihin kisoihin.

Keittiörakkautta

Edistystä tapahtuu. Kaksi tasoa tulevat jälkitoimituksena ja yhdestä kaapista puuttuu joku takaseinä. Koneet tulevat perjantaina, allas odottaa hanan kanssa asennusta. Kivitasojen mittaaja halusi välttämättä tulla huomenna tekemään tarjouksen, jotta toimitus onnistuisi nopeammin, mikäli kauppoihin päästään. Remppamies tulee perjantaina laittamaan loput tapetin (joka loppui kesken, missä katastrofissa rouva Töölö toimi pelastavana enkelinä) ja listat ja karmit paikoilleen. Miehen mielestä keittiö on vähän pliisu (ehkä mustat tasot piristävät häntä hieman) mutta minä olen onnesta soikeana. Minä rakastan tätä keittiötä. Rakastan. Menisin naimisiin sen kanssa, ellen olisi jo. Mietin tänään, mitä Alma siitä pitäisi, talon entinen emäntä ennen minua ja anoppia. Pappa ainakin piti näkemästään. Mahtoiko Karjalassa kasvaa kirsikkapuita?

Tilaa lohikäärmeelle

Lueskelin viikonloppuna Hymyilevän tyttösen inspiroimana feng shui-asioita, ja totesin, että meillä on kuistissa ihan onneton feng shui. Aivan toivottoman surkea. Äitienpäivän aamuna tempaisin kuistin tyhjäksi porraspäähän ja järjestin asiat paremmalle tolalle. Nyt siellä on tilaa ja järjestystä, ja turhat romut kuten remonttijätteet, miehen rc-auto, työkalupakit, lukemattomat kauppakassit ja liiat kengät on järjestetty varastoon ja/tai paikoilleen. Piharakennuksen feng shuille en halua uhrata vielä ajatustakaan. Lisäksi kuistissa on hyvinvoivia kasveja ja tuoreita kukkia toivottamassa tervetulleeksi kotiimme. Ja pari gerbiiliä. 

Tämä feng shui-asia on kyllä hauska. En aio höyrähtää siihen niin paljon, että sirottelen kristalleja ja virtaavia vesiä ympäriinsä, tai jätä tilaa lohikäärmeen reitille, mutta joku logiikka siinä on. Nimittäin romun logiikka. Liiallisen tavaran rakentama ahdistus, jota pitäisi kuunnella. Liika tavara ahdistaa ja sitoo mieltä, ja erityisesti kaikki negatiivinen pitäisi hävittää pois kodista. Pääasiassa siis miehen tavaroita menneisyydestä. Olen surkea hävittämään tavaroita, säilytän kaikenlaista tyhmää silppua ja suttua, muistoja ja sentimentaalisia esineitä. Kuten vaikka nimikyltin vanhalla sukunimelläni. Tai vanhoja kalentereita. Vaatteita, joita en käytä. Kenkiä, joita en käytä. Hattuja, joita en käytä. Eikä nyt edes mennä astioihin. Tai kirjoihin. 

Olen kuitenkin päättänyt alkaa toimia. Kaiken mille löydän paikan, ja mikä tekee minut iloiseksi, saan pitää. Kaikki muu lähtee. Vanhan suolistoni iankaikkisen toimimaton feng shui muistuttaa minua taas siitä, että lohikäärmeet ovat ikuisia, mutta minä en. Kuinka paljon romua on kohtuullista jättää jälkeensä?  

Lattia

Lattia on valmis, listoja ja kynnyksiä vaille. Ja se on ihana! Onneksi, sillä alan olla yhtä väsynyt remppaan kuin kissat laiskoja ja unisia. Kokkailu eteisessä pakastimen päällä ei ole minun juttuni. Siksi olikin pakko keittää tänään puuhellalla nakkikeittoa. Iloista, hyväntuulista nakkikeittoa, sillä lattia on rakastettava ja hurmaava, tuntuu suloiselta jalkojen alla ja ennen kaikkea se on kaunis.

Counting my blessings

Leikin tänään taas sitä leikkiä, missä luettelin asioita, mitkä tekevät minut onnelliseksi. Niinkuin se haaste aiemmin, mutta olen tehnyt sitä sen jälkeen itsekseni. Vähän niinkuin counting my blessings. Tänään oli tosi monta asiaa, mitkä tekivät minut onnelliseksi. 

1. Eilinen ukkonen, ensimmäinen talossa asumisen aikana. Istuin kissojen kanssa sohvalla ja katsoimme pellolla räiskyviä salamoita. Sähköt menivät vain hetkeksi.
2. Ajatus omasta pitopalvelusta. Ristiäisten laittaminen pitkästä aikaa on ollut niin nautinnollista ja käsittämätöntä kyllä, lähes stressitöntä. Miten se saattoi tuntua niin hyvältä, vaikka minulla ei ollut edes keittiötä?
3. Tämä onni mitä tunnen. Kuin sydän olisi hymyilevää, sulaa voita ja hunajaa. 
4. Se, että mies tuli hengissä yöllä kotiin. Diabeetikon baarireissut ovat vaimolle aina yhtä jännittäviä. 
5. Sateinen lauantai. Ei tarvitse tehdä pihalla mitään jos ei jaksa tai halua. 
6. Huominen äitienpäivä ja sen tämänvuotinen kivuttomuus. Biologinen lapsettomuus tai henkinen äidittömyys eivät tänä vuonna ahdista lainkaan. 
7. Majka = äiti kroatiaksi. Tekee minut erityisen onnelliseksi palattuaan takaisin elämääni omana rakastettavana, kauniina ja ainutlaatuisena sieluna ja naisena. Minun sydämeni äiti. 
8. Starbucksin aukeaminen ensi viikolla. Minä ja suosikkikahvilani, lopultakin samassa maassa! Ihanat ja jännittävät ensitreffit, jotka olen sinne sopinut, ihan pian! Minulla on kummallisia, taianomaisia ajatuksia Starbucksista. Ajattelin eilen, että jos meidän lähiabc:mme paikalla olisi Starbucks, minä olisin laihempi, tyylikkäämpi ja ajaisin lava-autolla. Ihan tosissani uskoin tähän hetken aikaa. 
9. Valkovuokot. Niitä on kaikkialla, ja ne muistuttavat ex-aviomiehestä, joka opetti minulle väärin niiden nimen ruotsiksi. En edelleenkään muista kumpi tarkoittaa valkovuokkoa ja kumpi valkovuotoa. Hänestä se oli valtavan hauskaa ja minua naurattaa edelleen, kun ajattelen häntä ja hänen iloaan. 
10. Raparperi. Se on jo noussut. 
11. Liedon motoristikirkko ja prätkäkulkue. Olin samaan aikaan heidän kanssaan tien päällä, ja oli pakko pysähtyä katsomaan. Ihan täydellisestä vetoketju-muodostelmasta ei voinut puhua, mutta hienolta se näytti silti. Jonain keväänä minäkin olen taas siellä.
12. Piha. Kukkapenkistä on noussut taas vaikka mitä, joten koska aurinko taas pilkistää, minä lähden katsomaan. 

Leppoisaa viikonloppua ihanaiset! 

Teoreettinen kysymys

Eilen tulin pienellä jännityksellä sisään. Pääsin töistä hyvissä ajoin, mutta remonttiväki oli jo tiessään. Helpotuksen huokaus; sähköjen ja putkien kanssa ainakin ollaan aikataulussa. Tapetistakin jo suuri osa oli päässyt seiniin. Maanantaina on lattian asennus ja ilmeisesti loppu tapetti. Tiistaiaamuna tulee keittiöasentaja. 

Hetken aikaa tapetti näytti minusta ihan pöhköltä, liian kukkaiselta ja romanttiselta, kuin makuuhuoneen tapetilta. Pakko oli ottaa puhelu ystävälle ja kysyä teoreettinen kysymys siitä, jos olisikin niin, ettei kaiken hössötyksen jälkeen tykkäisikään keittiöstään? Ystävä on aarre. Hän vakuutti, että keittiöstä tulee oikein hyvä ja kertoi, että aikanaan omassa tuliterässä keittiössään hän oli pohtinut, millä aikataululla voi/kehtaa ehdottaa uutta keittiöremonttia, jos ei enää pidäkään valitsemistaan kaakeleista? Hyvä siitäkin keittiöstä tuli, ja niin tulee tästäkin. Ainakin kukkainen ja kirsikkainen. Ei voi olla huono asia, jos on kirsikkaa.

Sumuinen ilta

...ja omenapuu kukkii ihan pian.

Epätäydellistä

Blaah. Työryhmässämme aloitti maanantaina tosi mukava, ahkera, tehokas ja taitava nuori nainen ja olemme olleet ihan riemuissamme. Takaraivossani kävi ajatus "kun jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä on " mutta suljin pois kaiken kyynisyyden. Tänään hän ilmoitti saaneensa vakituisen paikan naapurikaupungista ja lähtevänsä huomenna. Meillä tarjolla on vain määräaikaisuuksia, joten valinta on ymmärrettävä. Takaisin lähtökuoppaan siis. Olen itse pois kolme kuukautta syksyllä opintovapaalla, ja työryhmä toimii taas pitkään vajaamiehityksellä. Taisin tuijottaa pihalla täyteen vaaleanpunaiseen kukintaan puhjennutta kirsikkapuuta ainakin tunnin ajan. 

Posti toi tullessaan jotain ihanaa; rakas Mii oli lähettänyt minulle Amerikan tuliaiset. Upea starbucks-muki ja kaunis rannekoru, olen pilalle hemmoteltu! Starbucks-mukissani komeilee lohikäärme, ja muki on sisältä upean leiskuvan punainen. Se muistuttaa minua taas lohikäärme-elämästä, rohkeudesta ja elämänvoimasta. Tänään olen vain huilannut, sillä yritän pitää mielessäni, että tarvitsen myös lepoa ja rauhaa, silkkaa laiskottelua. Muistan myös Leena Lumin sanoja Mirkan blogista; 3000 neliömetriä täydellisyyttä voi viedä hengen. Isä soitti ja piti minulle puhuttelun samasta aiheesta, kuultuaan, että lupasin tehdä lauantaina lapsen serkun ristiäiset vaikka minulla ei ole keittiötä. Joo, myönnän, hieman huono ajoitus. Mutta tilanne on ihan hallinnassa, ja olen kieltämättä nauttinut valmisteluista, pitkästä pitkästä aikaa. Veljenpoika oli kannellut isälle taannoisista kaksipäiväisistä vappubileistä ja niiden runsaasta menuista, isä oli tulkinnut sen valtavana stressin aiheena. Hän muistutti minua siitä, kuinka äiti ajautui vakavaan uupumukseen minun ikäisenäni, sairastuttaen lopulta mielensä. Se on yksi niistä asioista, jotka pysäyttivät minua miettimään viime talven unettomina öinä. Jotain on kuitenkin muuttunut, jotain olennaista. Teen nykyään vain sen mitä haluan, en enempää. Se on iso muutos. Ja juuri nyt minä haluan kutoa.

Hento toivo

JOS kaikki keittiöremontissa etenee nyt sovitusti, suunnitellusti ja toivotusti, viikon päästä perjantaina päästäisiin mittaamaan kivitasoja. Löysin ihanan, ystävällisen ja edullisen paikallisen firman, joka toimittaisi minun hinkumani kivitason kahdessa viikossa, juuri ennen harjoitussynttäreitä. Minulla voisi olla keittiö syntymäpäiväksi! Voih! Kunpa se kävisi toteen. Pidän peukkuja.

Autuaat Kutimet

Olen valittanut teille jonkinasteisesta ystävä-pulastani asuessani täällä syrjäisillä rannikkoseuduilla kaukana sivistyksestä ja elämäni kivijaloista, ihanista naisistani. Minulla on täällä päin vain yksi nuoruudesta saakka rakas ystävä naapuripaikkakunnalla perheineen, sekä yksi ihana entinen työkaveri, jota tosin hänen vuorotyönsä (ja minun aikaansaamattomuuteni) vuoksi tapaan aivan liian harvoin. Lisäksi on veljentyttöni, miehen perhe ja suku, pojan äiti, heidän sukunsa, työkaverit, ex-anoppi ja muu epämääräinen verkosto ja tuttavapiiri. Viime syksynä tapasin työkuvioissa erään ihastuttavan naisihmisen, todella kummallisessa tilanteessa. Sellaisessa, missä istutaan vieraiden ihmisten olohuoneessa, kun heidän elämänsä on järkyttävällä ja peruuttamattomalla tavalla muuttunut tragedian seurauksena, ja koetetaan keksiä jotain sanottavaa tai edes huolehditaan, että he juovat vettä ja syövät murusen itkunsa lomassa. Tällaisella kotikäynnillä me tapasimme, ja pidin hänestä heti. Hänenkin silmänsä olivat välillä täynnä kyyneleitä silkasta myötätunnosta, mutta samalla papin vaatteissaan hän oli rauhallinen ja turvallinen. Kävimme kotikäyntimme jälkeen yhdessä lounaalla, kerroimme hieman taustoistamme ja totesimme monta yhteneväistä faktaa, kuten yhteisen henkisen kotikaupungin. Hänkin on olosuhteiden johdattamana ajautunut tänne kolkalle Suomea. Myöhemmin tapasimme jouluglögeillä, joskus ohimennen ruokalassa, kerran yhdessä verkostopalaverissa. Aina löytyi keskusteltavaa ja aika loppui kesken. Miten voi vieraassa ihmisessä olla jotain tosi tutun oloista? 

En ole nähnyt häntä hetkeen, joten viime viikolla rohkaistuin laittamaan hänelle meiliä ja ehdottamaan joko kirjallisuuspiirin tai ompeluseuran perustamista. Olen aina halunnut perustaa ompeluseuran, lapsuudessani kylän naiset kokoontuivat niissä kahvittelemaan ja juttelemaan, ja siinä sivussa tekemään käsitöitä. Kaikki muut taas käyvät kirjallisuuspiireissä; kaikki muut koko maailmassa, paitsi minä. Hän ei vastannut mitään moneen päivään ja pohdin jo, onko ehdotukseni hänestä kiusallinen, hän ei missään nimessä halua törmätä minuun vapaa-aikana ja hän pohtii päänsä puhki kuinka ihmeessä hän kieltäytyy julkeasta ehdotuksestani tyylikkäästi? Tänään juuri hetkeä ennen virka-ajan päättymistä työpostiini kilahti innostunut viesti siitä, miten hän on tavallani kaivannut omaa samanhenkistä verkostoa, missä jakaa asioita turvallisesi, kokea yhteyttä ja tehdä käsitöitä. Ja mikä onnenpotku, minähän olen juuri tällä viikolla alkanut kutoa?! Se on merkki! Kohtalo! 

Me siis perustimme kahden naisen ompeluseuran, jolle aiomme keksiä suureellisen nimen, jotta sen voi suureellisesti merkitä kalenteriin varattuna, henkilökohtaisena aikana oman naisverkoston kanssa. Ehdotan nimeä Autuaat Kutimet, mutta pohdin myös jotain birgittalaistyyppistä ehdotusta, näillä luostariseuduilla kun ollaan. Pyhä Birgitta tosin uskonsa vahvistuttua luopui kaikista herkuista, joten sen en nyt näe ehkä liittyvän mitenkään meidän toimintaamme. Mutta nimestä viis, olen löytänyt itselleni vertaisryhmän. Vielä kovin pienen, mutta tällä mennään. Oma ompeluseura.

Yksi pieni sana

Mies on ollut tosi ärsyttävä viime aikoina. Onneksi on edes jääkiekko, joka pitää hänet pois tieltäni sohvan uumenissa. Olen ollut kiukkuinen ja loukkaantunut siitä, että hän arvostelee minua tai toimintaani, vaikka usein aiheestakin. Se ei minua niin ärsytä, vaan se, että saadakseen luottoa toisen arvostelemiseen, pitäisi olla aikalailla katetta kehujen tilillä. Kissa kiitoksella elää, ja minä. Kuinka hitsin vaikea on kehua toista, varsinkin kun minussa luulisi kehuttavaa riittävän. Keksin heti suoralta kädeltä ainakin kymmenen kehuttavaa asiaa. Olen varmaan hölmö, tässäkin asiassa, mutta ellei toinen huomaa niitä hyviä asioita mitä puoliso tekee, kritiikki, vaikka oikeutettukin, satuttaa. Kun taas tulee nähdyksi hyvine puolineen ja tuntee toisen jatkuvan arvostuksen, kestää paremmin myös arvostelun hölmöyksistään. Tai näin minä ajattelen ja tunnen. Illalla mies pyysi anteeksi ja tuli kaveriksi haravoimaan. Sitä ei juuri tapahdu, joten olin tosi iloinen ja kehuin ja kiitin.

Kostoni oli kuitenkin jo tapahtunut. Hirveä kosto. Olin suutuspäissäni ostanut kasan ihania lankoja ja puiset puikot, aion kutoa typylle torkkupeiton noista puuvillaisista karkkiväreistä. Maksoin taloustililtä. Siitäs sai.  Minä en kudo koskaan. Viimeksi olen kutonut ex-miehelle kaulahuivia milleniumin aikoihin, huivi ei koskaan valmistunut. En omista puikkoja, paitsi nyt nuo mahtavat puiset. Voisin tottua tähän elämään, lorvimiseen, kutomiseen, pihatöihin ja kirjojen lukemiseen. Pesin tänään pihalla ne eilen kaivamani kivet, se saattoi olla hieman liioittelua. Mutta niistä tuli tosi kauniit, ihailimme niitä lapsen kanssa. Elämä on ihanaa, varsinkin kun ollaan sovussa ja minulla on kasa lankoja ja paljon aikaa.

Päivän saldo

Tämänpäiväisiä ihmeitä; helmilijat ovat kauneimmillaan! Kun en saanut mitään järkevää aikaiseksi, oli kylmä, väsytti ja harmitti, päätin kaivaa kivetyksen auki. Kukkapenkin lahoava reunus vaatisi ehdottomasti pajuaidan tilalleen, mutta olen kerännyt jo kaikki leikatut oksat pois pihalta. Kivet putsataan, alle tulee harso tai muu joka estää rikkaruohoja tunkemasta kivien väliin, ja sitten ne pääsevät takaisin paikoilleen. Muistan lukeneeni, että jopa sanomalehdet kävisivät, olenko nähnyt unta? Kivien alla oli valtavasti matoja ja olihan siellä leppäkerttukin. Illalla aurinko laskiessaan sai koko pihan hehkumaan. 

Kummallinen syyllisyys

Olen miettinyt. Se ei yleensä tiedä hyvää. Mistä johtuu, että joku oma tekeminen vaikuttaa ympäristöön syyllisyyttä nostattavalla tavalla? Tuntuu, että saan jatkuvasti palautetta esimerkiksi pihainnostuksestani, sellaista "voi että kun mäkin saisin tehtyä"-kommenttia. Tai selittelyjä siitä, miksi ei ole ehtinyt, kiinnostanut, jaksanut tehdä tai innostua. Minulla on yksi ystävä, jonka kohdalla törmään itse samaan ilmiöön; alan selitellä itselleni, miksi meillä ei ole kaikki yhtä tiptop kuin heillä. Mistä ihmeestä se oikein kertoo? Siitä, että vertaa itseään muihin? Vaatii kohtuuttomia ja syyllistyy, kun kaikki ei olekaan täydellistä? Miksi ei vertaa vain itseensä, omaan jaksamiseensa, kiinnostukseensa, omiin tavoitteisiinsa? Mitä merkitystä sillä on, mitä muut tekevät, kunhan itse teen sitä mitä haluan ja mistä nautin?

Minulla on myös sellaisia ystäviä, jotka vaikuttavat vilpittömästi ilahtuvan vaikkapa nyt pihastani. He huokailevat kanssani puutarhasuunnitelmia, omiaan ja minun, eikä minusta tunnu, että se hyvä mitä minulla on olisi suoraan pois heidän mahdollisuuksistaan saada hyviä asioita. Päinvastoin, minun onneni ikäänkuin vakuuttaa heitä siitä, että tämä kaikki on mahdollista myös heille. Niin minä itse ajattelen; ystävän onni on ihanaa ja se kaikki lisää minun onneani. Onnen jakaminen tuntuu mahtavalta, varsinkin kun ollaan myös niitä raskaita vaiheita jaettu yhdessä, ja nyt, nyt onkin näin hyvin? Tulen valtavan onnelliseksi siitä, kun rakkaus voittaa vaikeudet, ystävän rahatilanne helpottaa, ja hän saa ihanan matkan tai vaikkapa uuden auton, koiran, vauvan, talon. Tai kun ystävä laihtuu ja näyttää syötävän hyvältä, pärjää urallaan ja lähestyy väitöstään tai muita tavoitteitaan. Mikään ystäväni onnesta ei ole minulta pois, vaan se kaikki hyvä on myös minulle lisää, kun saan iloita hänen kanssaan ja hänen puolestaan. Mikään ystävälle sattunut onni ei tee minua huonommaksi ja pienemmäksi. Minulla on omat juttuni, omat tavoitteeni, omat onnea tuottavat asiani. Ja joskus taitaa tehdä ihan hyvää, kun huomaa, että jollain kaikki tosiaan on tiptop. Tietyillä ratkaisuilla minäkin ehkä pystyisin siihen, mutta haluanko? Ellen halua tai ole valmis esimerkiksi karsimaan tavaroiden määrää, taitaa olla turha valittaa aiheesta. Ja vaikka lähdenkin nyt ulos loppupäiväksi, se ei tarkoita, että jonkun muun pitäisi siitä kärsiä huonoa omaatuntoa. Pakenen samalla talonsisäistä kaaosta ja kahta vuoren kokoista pyykkikasaa sekä tiskiläjää, mikä pitäisi pestä käsienpesualtaassa. Enkä aio syyllistyä siitä lainkaan.

Keski-ikäisen lauantai-ilta

Olen tullut virallisesti vanhaksi ja keski-ikäiseksi. Sen huomaa muutamasta seikasta. Ensinnäkin siitä, että määrä ei korvaa laatua. Kävin tänään kahdessa hyvin edullisessa ja runsaassa buffetissa, mutta kumpikaan niistä ei vakuuttanut, ei brunssi Kalliossa eikä hampurilaisbuffetti Kertussa Turussa. En pidä siitä, että näen keittiöhenkilökunnan rintaliivit ja kainalot (ei hihattomia paitoja keittiöön kiitos) eikä minua houkuttele suuri määrä teollista valkeaa roskaruokaa, kun pienikään määrä ei sitä tee.

Mutta seura oli kuitenkin loistavaa, saimme Kirsikankukka-tapettimme ihanasta Tapettitalosta ja ratkaisimme matkalla hanaongelman. Parasta kuitenkin oli Nälkäpeli-elokuva, se oli huippujännittävä! Ja lopusta päätellen se jatkuu. Ilmeisesti täytyy myös lukea se kirjana, niin vaikuttava se minusta oli. Päivän positiiviseen saldoon kuuluu myös jättimäinen lehtiharava, joka tarttui Terrasta mukaan, oikea harava-maailman mersu. Nyt voinkin jatkaa keski-ikäisen ihmisen lauantai-iltaa villasukat jalassa, kissat kainalossa. Ja kun menee ajoissa nukkumaan, jaksaa aikaisin nousta ylös pihatöihin. Tämä kaikki, vapaaehtoisesti, sen on pakko olla keski-ikää.

Lauantain suunnitelma

Rukouksiini on vastattu, sillä huomenna on ilmeisen kylmä ja harmaa, jopa sateinen päivä. Se tarkoittaa, että voin hyvällä omallatunnolla huidella maailmassa sen sijaan, että olisin touhuamassa ziljoonaa eri hommaa pihalla. Tänään tosin sain jo monta mukavaa asiaa eteenpäin ja erityisen iloinen olin kahdesta asiasta. Keksin miten saunan ulkoremontti tehdään ja löysin ihanan piilopaikan pihalta, sellaisen mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mikä löytö! Siitä saa askarreltua lähes huvimaja-tyyppisen ratkaisun, ja sinne kätkeytyessään tuntuu, kuin olisi piilossa koko maailmalta. 

Huomenna aion kuitenkin mennä kohti maailmaa, sillä aamulla on haettava tapetit Tapettitalosta Kalliosta. Sen jälkeen odottaa brunssi ihanien ystävien kanssa, myöskin Kalliossa. Alkuillaksi ajamme Turkuun, sillä meillä on liput Nälkäpeli-elokuvaan. Pojan antamat isänpäivä-liput olivat vanhentumassa ja hätäpäissäni vaihdoin ne niihin. Helsinki-Turku-matkalla täytyy poiketa tutkimusmatkalla Salon Terrassa katsomassa hanoja, sillä vaikka yksi on varauksessa, toinen malli vielä kuvan perusteella kiinnostaisi. Remonttikuulumisia sen verran, että tilaamani allas ehtii kyllä ajoissa, mutta lattioiden toimitus tapahtuu pahimmillaan vasta viikon kuluttua vaikka niiden asennus pitäisi tapahtua viimeistään ensi keskiviikkona. Jotenkin olen kuitenkin luottavainen, kyllä asiat järjestyvät. Ja kunnes keittiö valmistuu, parasta remontissa on ulkona syöminen.

Remonttihikka

Tänään iski paniikki remontin suhteen. Aikataulu ei tule pitämään. Olen unohtanut jotain tosi oleellista. Remonttimiehet eivät tee mitä on sovittu tai jos tekevätkin, mitä se kaikki oikein maksaa? Mitat eivät varmasti pidä paikkaansa. Valinnat pintamateriaalien suhteen ovat idioottimaisia eivätkä sovi yhteen. Miten typerä ajatus laittaa lasi tapetin päälle. Se täytyy vaihtaa kaakeleiksi. Miten pystyn valitsemaan kaakelit kun minulla ei ole parketin tai tapetin mallipaloja? 

No joo. Keitin kahvit. Istuin alas. Lueskelin Hus&Hemmejäni ja tirkistelin erityisesti niiden keittiöitä. Muistelin aiempia remontteja ja eilen niistä verottajalle ilmoittamiani kotitalousvähennyksiä. Valitsimme silloin itse kaikki materiaalit, sellaisella varmalla musta tuntuu-menetelmällä. Nyt olemme sentään käyttäneet sisutussuunnittelijaa apuna. Sisustussuunnittelijaa tai ei, minä luotan meidän makuumme. Jonkun muun mielestä se on ehkä huono maku, mutta meistä kotimme on kaunis ja viihtyisä. Se riittää. Tämä koti on jatkossakin ensisijaisesti meidän iloksemme sisustettu. Tämän oivalluksen alleviivasi nuoremman lapsen äidin käyminen tänään kodissamme. Hän ihaili tyttärensä huonetta, ja mietin samaa, se on kiva huone. Ja samalla, vaikka hän tai kukaan muukaan ei pitäisi tästä kodista, sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä niin kauan, kuin me itse pidämme.

Lattia

Uuden keittiön lattia on tällainen, Kährsin lankkulattiaa muistuttava yksisauvainen parketti, Tammi Danaborg. (Jostain syystä en saa nyt linkitystä toimimaan suoraan siihen.) Tapetti taas se aiemmin esittelemäni Ritva Kronlundin Kirsikankukkia, harmaana. Rosteriset koneet, tapettia myös kaappien välissä laseilla peitettynä. Valkoiset, hyvin simppelit mattapintaiset kaapit. Mustat kivitasot, joita tosin en vielä ole tilannut. Mikähän siinä on, että meillä on kaikki huoneet lähinnä harmaita? Suunnittelemme kaikkia hurjia, Kiurujen yö-tyyppisiä juttuja, ja ei, lopputulos on aina harmaa.

Kohti uutta keittiötä

Päällimmäisenä mielessä kuitenkin ihana mansikan, limoncellon ja suklaan liitto. Olen vieläkin iloisessa hiprakassa eilisestä napsittuani näitä herkkuja enemmän kuin laki ja asetukset sallivat. Voin vakuuttaa, että huominenkaan puntarikäynti Ihanien Laiheliinien seurassa ei tule tuottamaan tulosta.

Vappu oli ihana, kaikkine valmisteluineen ja juhlallisuuksineen. Miehen myötä olen oppinut rakastamaan tuota höpsöä kevään juhlaa, keikkumaan ylioppilaslakki päässäni ja rakentelemaan ihania piknikkejä. Mikä olikaan hauskempaa kuin juhlia omalla pihalla, omenapuiden alla. Aurinko helli ja vietimme tuntikausia ulkona hyvässä seurassa; mikä ihana alku tälle kesälle. Joku järkevämpi ehkä kuitenkin olisi yhdistänyt keittiöremontin aloituksen johonkin muuhun päivään kuin siihen, kun on kaksi päivää (ja edeltävä viikonloppu) valmisteltu vappua ja muita tulevia juhlia. Mutta nyt se on tehty, keittiö tyhjennetty ja remonttimiehen toimesta tänään purettu. Parin viikon kuluttua meillä pitäisi olla uusi keittiö.