Yksi pieni sana

Mies on ollut tosi ärsyttävä viime aikoina. Onneksi on edes jääkiekko, joka pitää hänet pois tieltäni sohvan uumenissa. Olen ollut kiukkuinen ja loukkaantunut siitä, että hän arvostelee minua tai toimintaani, vaikka usein aiheestakin. Se ei minua niin ärsytä, vaan se, että saadakseen luottoa toisen arvostelemiseen, pitäisi olla aikalailla katetta kehujen tilillä. Kissa kiitoksella elää, ja minä. Kuinka hitsin vaikea on kehua toista, varsinkin kun minussa luulisi kehuttavaa riittävän. Keksin heti suoralta kädeltä ainakin kymmenen kehuttavaa asiaa. Olen varmaan hölmö, tässäkin asiassa, mutta ellei toinen huomaa niitä hyviä asioita mitä puoliso tekee, kritiikki, vaikka oikeutettukin, satuttaa. Kun taas tulee nähdyksi hyvine puolineen ja tuntee toisen jatkuvan arvostuksen, kestää paremmin myös arvostelun hölmöyksistään. Tai näin minä ajattelen ja tunnen. Illalla mies pyysi anteeksi ja tuli kaveriksi haravoimaan. Sitä ei juuri tapahdu, joten olin tosi iloinen ja kehuin ja kiitin.

Kostoni oli kuitenkin jo tapahtunut. Hirveä kosto. Olin suutuspäissäni ostanut kasan ihania lankoja ja puiset puikot, aion kutoa typylle torkkupeiton noista puuvillaisista karkkiväreistä. Maksoin taloustililtä. Siitäs sai.  Minä en kudo koskaan. Viimeksi olen kutonut ex-miehelle kaulahuivia milleniumin aikoihin, huivi ei koskaan valmistunut. En omista puikkoja, paitsi nyt nuo mahtavat puiset. Voisin tottua tähän elämään, lorvimiseen, kutomiseen, pihatöihin ja kirjojen lukemiseen. Pesin tänään pihalla ne eilen kaivamani kivet, se saattoi olla hieman liioittelua. Mutta niistä tuli tosi kauniit, ihailimme niitä lapsen kanssa. Elämä on ihanaa, varsinkin kun ollaan sovussa ja minulla on kasa lankoja ja paljon aikaa.