Minikesälomalainen

Minulla on huippukiva pomo. Keksin tänään viime tipassa, että haluan huomiseksi lomapäivän, tulevan maanantain lisäksi, sillä pari työjuttua peruuntui huomiselta. Pomo suostui, vaikka lomat pitäisi anoa vähintään viikkoa etukäteen. Siispä olen nyt minikesälomasella. Huomenna valmistelen lauantaisia harjoitussynttäreitä ja maanantaina olen miehen ja ystävien kanssa katsomassa Metallicaa.

Ikä ei tule yksin. Huomaan sen mm. siitä, että itkeminen on nykyään ympäristörikos (silmäpussit ovat pienen jätevuoren korkuiset) ja että kaikki tekeminen on hitaampaa kuin ennen. En tiedä kuinka olin ajatellut nämä valmistelut tehdä, työpäivien ohessa. Varsinkin kun työpäivät ovat olleet sellaisia "käyn Etelä-Pohjanmaalla tänään"-päiviä. Onkin helpotus saada huomenna rauhassa järjestellä vielä paikkoja kuntoon, tavaroita paikoilleen ja leipoa lauantaiksi. 

Keittiön suhteen näytti jo valoisalta, kun sain keittiövalmistajan lupaamaan, että saisimme huomenna astianpesukoneen vaatiman kaapin ja asentaja soitti järjestävänsä tulonsa. Vieläpä sähkömies oli tulossa huomenna. Nyt kun avasimme astianpesukoneen paketista, huomasimme siinä kolme lommoa. Se menee siis vaihtoon. Mustat tasot odottavat toimitustaan, samoin liian ison laatikoston alle tuleva osa, johon pyörät kiinnitetään. Lisäksi puuttuu listoja, reunoja ja ym. yleiseen ilmeeseen vaikuttavia juttuja. Keittiöremontti on huomenna kestänyt jo yli neljä viikkoa, ja toimitusajasta ollaan yli kaksi viikkoa myöhässä. En jaksa kuitenkaan välittää asiasta. Lauantain juhlat mennään kertakäyttöastioilla, joita ostin varmuuden vuoksi. Keittiöstä tulee jollain vuosisadalla tosi hieno, mutta ottaisin takaisin mieluummin vanhan keittiön ja Cinnan. Koska en voi saada sitä takaisin, muut murheet tuntuvat pieniltä harmeilta, jotka ajan myötä ratkeavat. 

Voisi luulla, että olen aika zen. Epäilisin sitä itsekin vahvasti, ellen olisi saanut itkuraivareita äidille puhelimessa. Että joku ihminen osaa olla ilkeä ja törppö. Äiti kysyi miten kissan kanssa kävi. Kysyin hölmönä; minkä kissan? Cinnahan kuoli. Äiti nauroi sille, kuinka surullinen olin ollut ja kysyi, että joko me ostettiin uusi kissa? Voin kertoa, että se puhelu loppui aika lyhyeen. Ei kyse ollut muutamasta sanasta, vaan siitä, miten kyvytön toinen voi olla asettumaan toisen asemaan. Ja miten vähän minulle tärkeä tai kipeä asia hänelle merkitsee. Miten vähän minä merkitsen.

JOnna kirjoitti tänään onnellisuudesta, ja siitä miten asenne ratkaisee. (Anteeksi, jos tiivistän vähän liikaa :) Onnellisuuden voi valita, uskon siihen. Äitiään ei voi valita, eikä sitä mitä elämässä tapahtuu. Suhtautumisen voi. Läheiset ihmiset ympärillään voi myös valita, ja jokainen päivä on lahja. Voi olla, että on vain tämä päivä, majka sanoo. Sitä ei kannata käyttää pelkkään valittamiseen. Siitä voi yrittää tehdä mahdollisimman hyvän päivän.