Pikkusisko

Sain pikkusiskon elämääni ollessani melkein 9-vuotias. Aina täytyy tehdä sukuselvitys; koska me olemme oikeasti serkkuja. Hänen äitinsä on minun äitini sisko, ja he ovat eläneet elämänsä symbioottisena, eriytymättömänä möhkäleenä. Välillä pitkiä aikoja puhumattomina toisilleen, mutta yhtä kipeinä, yhtä rajattomina, aina kiinni toisissaan ameebamaisena alkulimana Siskoni äiti on myös kummitätini, ja olin pienenä hyvin läheinen hänen ja puolisonsa kanssa, ja vietin paljon aikaa heidän luonaan. Hoidin paljon pikkusiskoa ja hänen velijään, he olivat aika riiviöitä. Pikkusiskon ollessa kouluikäinen, minä olin jo teini. Oudon varhaiskypsänä hän oli kiinnostunut kavereistani ja poikakavereistani, ja hölmön isonsiskon tavoin minä kerroin hänelle asioistani. Hänellä oli hammasraudat ja pitkä vaalea tukka, ja nöpönenänsä kanssa hän oli aika söötti. 

Mikä meistä tekee siskoja, on enemmän elämä kuin perimä. Meillä molemmilla oli vain veljiä, koko äitiemme suvussa oli meidän lisäksemme vain poikia. Äitiemme suvussa me olemme olleet mustia lampaita, eläneet omaa elämäämme ja irtaantuneet alkulimasta. Sen seurauksena meillä on ajoittain ollut vain toinen toisemme. Kokemukseen yhteydestä, sisaruudesta vaikuttaa kuitenkin myös se samanlaisuus ja yhteinen suku, biologia, mitä koemme. 

Siskoni on ollut aika vähän mukana minun ja ystävieni kohtaamisissa, vaikka hän on aina kuullut juttuja heistä ja heidän kiemuroistaan. Häiden jälkeen eräs ystävistäni totesi, että on tiennyt, että minulla on pikkusisko, joka on oikeasti serkku, mutta en ole koskaan maininnut hänen olevan kuuro. Se on totta, en tuo sitä mitenkään automaattisesti esille. Jos ollaan ihan tarkkoja, pikkusiskoni on kuurosokea, sillä hänellä on Usherin syndrooma, joka aiheuttaa etenevää kuurosokeutta. En tiedä miksi en kerro asiasta. Siinä ei minusta ole mitään salattavaa, vielä vähemmän hävettävää. Päinvastoin olen ylpeä siskoni sitkeydestä ja rohkeudesta, ja kaikista hänen aikaansaannoksistaan aistivammoistaan huolimatta. En vain näe häntä ensisijaisesti kuurosokeana, minulle hän on pikkusisko, joka on omanlaisensa. En myöskään aina muista kertoa hänen olevan todella kaunis, tai älykäs. Hän on minun siskoni, jonka näen mielessäni hammasraudoissa ja tukka pörrössä kuuntelemassa poikajuttujani yöpaita päällä. Tai joka on morsiustyttö ensimmäisissä häissäni ollessaan 11-vuotias, tai jonka saatan lentokentälle hänen lähtiessään vaihto-oppilaaksi. Joka tuskailee gradunsa kanssa yliopistossa ja jolla on oma yritys. Hän on minun laillani äiditön ja on joutunut omin avuin päättelemään miten eletään naisena tai parisuhteessa, kun siitä ei ole rakentavaa mallia. Hän on etsinyt oman paikkansa ja rakentanut ympärilleen perheenomaiset tukiverkostot, jotka muille ovat automaattisia ja annettuja. 

Viime kesänä sisko oli lähdössä Tallinaan kaverinsa kanssa ja pohti mitä tekee, jos häneltä vaaditaan henkkareita, joita hänellä ei ollut. Ehdotin vitsinä, että hän käyttää kuurous- ja vammaistensyrjintä-korttia. Sisko oli pöyristynyt pelkästä ajatuksestakin. Myöhemmin, kun työasiassa törmäsin omalla kohdallani samoihin kortteihin, ymmärsin hänen ilmeensä. On oikeasti ihmisiä, jotka tekevät niin; vaativat heille kuulumattomia etuja, oikeuksia tai niistä luistamisia, sillä perusteella, että heillä on joku rajoite. Siskoni ei koskaan tekisi niin. Siksi minäkin vaadin häneltä ihan samoja asioita kuin itseltäni, ja olen usein kohtuuton ja epäreilu. Hermostun hänen hitauteensa vaikkapa kotitöissä, tai kun pitäisi lähteä jonnekin.   Joskus hän oikaisee minua, kuten kerran kun yritin saada häntä käsittämään, kuka on Johnny Logan. Siis mies, joka on peräti kahdesti voittanut euroviisut. Tiedätkö, kuurot eivät ihan hirveästi katso laulukilpailuja, hän näpäytti. Hän on kärsivällinen surkean viittomakieleni suhteen ja rajaa minut kauniisti pois tieltä, kun yritän hoitaa asioita hänen puolestaan. Ihmisille tekee hyvää asioida viittomakielisen kanssa, hän sanoo ja ulkoistaa minut autoon odottamaan. Luojan kiitos, hän lopetti autolla ajamisen ajettuaan pahan kolarin ja selvittyään siitä vielä hengissä. Hän suostuu siis kuitenkin joihinkin inhimillisiin rajoitteisiin, vaikka niin monia kuurosokeita näkeekin liikenteessä (vitsi). 

Mitä toivon pikkusiskolleni? Toivon, että elämä kohtelisi häntä yhtä kunnioittavasti ja oikeudenmukaisesti, kuin mitä hän itse edustaa. Toivon hänelle rakkautta, hyvää puolisoa, joka kohtelisi häntä kuin sitä kallisarvoista aarretta ja kaunista kukkaa, mikä hän on. Toivon, että hänen unelmansa omasta perheestä toteutuu, niin kuin on toteutunut minullekin. Toivon, että hän pysyy vahvana ja lujana, eikä muserru kiireen, väsymyksen, vaatimusten tai vastoinkäymisten alle. Että hän säilyttää herkkyytensä, sitkeytensä, toivonsa. Että hän on onnellinen. 

Onnellista 30-vuotissyntymäpäivää rakas pikkusisko.