Peruskysymyksissä

Olen ollut viime aikoina jotenkin tosi tiiviisti peruskysymyksissä. Jos nyt muutenkin ajattelen jatkuvasti elämää ja kuolemaa ja kaiken merkitystä, niin nyt erityisesti. En ole itsetuhoinen, olen periaatteessa ihan onnellinen ja kiitollinen. Mutta samalla koen, että minä suostun tähän elämään. Minun rukoukseni jatkuvasti on; minä suostun. En pidä tästä konseptista, mutta hyvä on, minä suostun. Se kuulostaa jotenkin kiittämättömältä. En pysty parempaan tällä hetkellä. Yritän nähdä ja iloita kaiken hyvän, suunnitellun ja kauniisti luodun, ihmettelen sitä kyllä. Mutta jos saisin päättää, muuttaisin joitakin asioita. Minulta ei kuitenkaan kysytä. Minun tehtäväni on vain hyväksyä, yrittää hyväksyä tai hyväksymättömänä elää asioiden kanssa. Jollain tavalla se on raskas tunne, kuin jokainen uusi päivä olisi uusi kivireki. Toisaalta se on hyvin helppoa. Tämän päivän minä saan, se on kokonainen ja minä katson, mitä se tuo tullessaan. 

Tämä päivä tuo mukanaan ainakin tuttuja polkuja. Kanat täytyy ruokkia ja päästää ulos. Pupu Ruut lähtee kotiinsa, ystävät tulevat kylään ja hakevat sen. Vastajauhetun kahvin tuoksu. On sunnuntai. Ehkä tänään on se päivä, kun pionit aukeavat.