On taas kissalaulun aika, en ole laulanut tätä aikoihin. Minä rakastan noita kahta. Pullaa, tuota tiikerin jälkeläistä, joka on leijonan kokoinen ja jolla on silkkisen kiltti mieli. Rakastan sen pientä sydäntä ja kiitollista kehräystä, rakastan sen suuria silmiä ja korkeaa, kujertavaa ääntä. Pieni musta kaunotar, prinsessakissa Kaneli on vienyt minun sydämeni. Se kävelee kuin miniatyyrikuningatar, omistaen koko maailman. Kesken kävelyn se heittäytyy venyttelyyn, kuin olisi juuri keksinyt kissapilateksen. Se nuolee minun hiuksiani, kehräten, kuin olisin sen kissaemo. Puhun niille pehmoisia, hellittelen, nimittelen niitä kauniisti. Tiikerikissa, silkkitassu, unikissa, rakas kissa. Kanelin kauneus särkee minun sydämeni, Pullan rakkaus taas tekee sen saman. Miten pieneen kurjaan kissansieluun on annettu niin valtavasti rakkautta? Ne tassuttelevat yli minun sydämeni, molemmat yhä uudestaan. Pienillä, pehmeillä tassuillaan ne ovat merkinneet minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti