Toivottavasti en aliarvioi älykkyttänne, kun sanon: minä rakastan tätä vanhaa taloa. Te ette varmaan ole lukeneet sitä rivien välistä. Kuulen Tubbsin tuhahtavan: Joo eipä. Minä rakastan sen naksahteluja, sen tuoksua, tuulen huminaa hormissa. Minä rakastan perheeni ääniä, kun kuulen ne vintistä alas tai päinvastoin. Minä rakastan vintin hiljaisuutta, kun olen siellä, turvassa. En ole koskaan ollut näin kotonani missään. Talo on ottanut meidät vastaansa, suojaansa. Yli sata vuotta se on seissyt paikallaan, miehen suvun eläessä, syntyessä ja kuollessa sen mailla. Alma tuli tähän taloon miniäksi lähdettyään evakoksi Karjalasta, leipoi maailman parhaita piirakoita ja mieheni rakasti häntä ihan höperönä ollessaan pieni poika. Nyt me asumme tätä taloa, minä leivon pitsaa hänen leivinuunissaan ja me olemme onnellisia.
Mirka joskus sanoi, että talo on kuin viides perheenjäsen. Niin se vaan on. Jollain kummallisella tavalla talolla on oma persoona ja rooli perheessä. Rakas ystäväni Maikka kertoo näkevänsä edelleen unia keltaisesta talostaan. Minä muistan heidän talonsa ja puutarhansa elävästi, heti kun suljen silmäni. Se oli koti, jossa oli lämmin ja hyvä olla. Ihmiselle, joka kiintyy maisemiin, rakennuksiin ja bussireitteihin, rakkaus taloa kohtaan on valtava, juurruttava voima. Minä olen tullut kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti