Sain kaksi mahtavaa joululahjaa. Aattoiltana yksin pihasauna ja sen jälkeen tähtitaivas, huikaisevan kirkas taivas. Jouluyö, juhlayö! Joulupäivän aamuna heräsin vintistä auringon kimaltaessa puutarhaan. Maisema oli jääkiteinen, huurtunut, lumettomanakin valkoinen. Piharakennukset, pellot, puutarha, kaikki se kaunis mitä niin harvoin näen. Olen liikaa pois, olen aina pois, kun on hetken valo. tgyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyy Kaneli tassutti yli näppäimistön. Haluaisin vain olla vintissä ja kirjoittaa, katsoa yli puutarhan.
Sain lahjaksi myös kirjoja ja lampaannahkaiset tossut. Tossuttelen niillä jalat ja sydän lämpiminä. Kirjoja säästelen, erityisesti Bo Carpelania. Luen vain kallisarvoisen sivun kerrallaan, hän pudottelee sanoja niin harkiten. Nämä ovat viimeiset uudet sanat, enkä saa niitä enää enempää. Bo Carpelan on ollut minun elämässäni niin kauan kuin kirjaimilla ja sanoilla on ollut merkitystä. Olen lukenut jo lapsena yötä valaisevista pöllöistä ja kuusta, joka lentää pimeydessä mustin siivin ja sisäpihoille laskeutuvista lumihiutaleista. Minun mottoni läpi vuosien on ollut ”Huomenna, huomenna on rannikko jyrkkä ja tuntematon”. Kulkea toisen ihmisen sanat sydämessään tuntematta ihmistä, se on mahdollista. Se on totta ja merkityksellistä, siksi myös minä kirjoitan.
1 kommentti:
Jo Carpelanin sanat on kyllä kauniita, niin oli myös tuo äskeinen tunnelmakuvaus, sää saat sen kuulostaan siltä et aika on pysähtyny, niinkun välillä tuntuu. Niisku
Lähetä kommentti