Tälle päivälle oli sovittu pari kyläreissua. Veljentytön synttärikahvit ja serkkupoika oli pyytänyt meitä pitsalle ja katsomaan heidän uutta asuntoaan. Veljentyttö oli tapansa mukaan leiponut kaikkia ihanuuksia ja oli ihana nähdä, hän on suloinen nuori nainen. Serkkuja taas tapaan harvoin, he ovat äidin puolen sukuani eikä meillä ole kamalasti yhteistä. Serkkuni on kuitenkin sitkeästi jaksanut pyytää kylään, ja vaikka hän soittaessaankin viime viikolla oli humalassa, lupasin että tulemme. Hän lupasi pyytää pikkuveljensä, pienen kummipoikani myös paikalle. (He ovat molemmat kaksimetrisiä, kaapinkokoisia.) Mennessämme paikalle asunto oli aika kamalassa kunnossa, pitsatehdas vaiheessa, vaimo vaivaantunut ja kutsujen isäntä vahvasti nousevassa humalassa. Mies ihmetteli, että kuitenkin suostuin jäämään. Olen lapsesta asti ollut näissä tilanteissa ja vihaan niitä, aikuisenakin mieluummin poistun takavasemmalle. En vastaa puheluihin, joiden arvelen tulevan päihtyneiltä ihmisiltä, enkä juuri tästä syystä asioi tämän puolen suvun kanssa. Ihana asia oli kuitenkin se, että pieni kummipoikani suloisen tyttöystävänsä kanssa oli paikalla ja heille kuului hyvää. Kummipoika käy päihdehoidossa ja terapiassa. Väri on palannut hänen kasvoilleen, hiukset siististi värjätty, ilme eloisa, pupillit normaalit ja ryhti hyvä. Rakas pieni peikkopoika, joka on jo iso mies, hän elää nyt hyvän naisen kanssa ja voi hyvin. Olen niin iloinen ja kiitollinen hänen puolestaan. Mitä rakkaus voikaan saada aikaan? Samaan aikaan veljensä alamäki muistuttaa siitä, miten surkeat geenit meillä koko rupusakilla on. Näillä geeneillä onnensa hyväksi joutuu todella tekemään töitä. Motkotin asiasta miehelle kotimatkalla. Jos kuuntelisin geenejäni, olisin 120-kiloinen sekakäyttäjä tai ihan puhtaasti vain juova alkoholisti. Meitä serkkuja on kuusi kaikkiaan, ja jokainen joutuu tai on joutunut tasapainoilemaan omien riippuvuuksiensa kanssa.
Olen pahoillani vanhemman serkkupoikani tilanteesta. Minä pysyn kuitenkin kaukana, niin kauan kuin hän juo. Jokainen päättää itse juomisestaan, ja näissä pizzailtapäivissä minä en enää jatkossa ole mukana.
7 kommenttia:
tykkään kirjoituksen lopputulemasta. Ehkä näin (kuten tietty jo aiemminkin) konkretisoitui kaikki mikä joskus oli "normaalia" mutta nyt eletty elämä ja omat valinnat ja työ niiden valintojen eteen paljastaa kuinka kaukana se kaikki normaaliudesta onkaan. On mukavampi miettiä kiurutapetteja, "tylsän" harmaassa kodissa kuin elää keskellä surullista tarinaa.
Ymmärrän hyvin suhtautumisesi. Tuollaiset tilanteet ovat kiusallisia ja ahdistavia. Ja vaikka kuinka haluaisi auttaa, ei voi, jos toinen ei ole valmis ottamaan apua vastaan. Minusta toimit viisaasti.
Miret; enpä tosiaan vaihtaisi omia harmaita seiniä siihen kaaokseen. Kiitos ettei tarvitse!
Wempula, kiitos että ymmärrät! Se kuulostaa itsestänikin tylyltä, ja voisi ajatella, että pitäisi pysyä vaan tukena. En vain tiedä ketä auttaisi juomisen hyväksyminen ja sen asian esittäminen, että kaikki on hyvin, vaikka ei ole.
Onpa surullinen ja raskas reissu ollut. Mutta onneksi enää ei tarvitse miettiä, että entä jos joku loukkaantuu takavasemmalle poistumisestani. J aonneksi on myös niitä jaloilleen putoamisia; kuten pikkuinen kummipoikasi.
Lempi
Lempi; oli yllättävän rankka reissu. Vaikka samalla on niin mieletön ilo kummipojan puolesta. Voisin pussailla hänen tyttiksensä ilosta ja kiitoksesta tainnoksiin; tuo hyvä ja sitkeä nuori nainen, joka näkee hyviä asioita ja uskoo kummipoikaani. Ja tapa millä nuori mies puhui päihdeongelmasta ja terapiasta, ihan mahtavaa! Kaikesta voi selvitä, kun on tahtoa ja joku joka uskoo sinuun.
Samalla linjalla kanssasi. Niin moneen kertaan tietyt juovat sukulaiset ovat mieleni/mielemme pahoittaneet, että enää en anna siihen tilaisuutta. Viikonloput ja lomat ovat aikaa, jolloin en myös vastaa tiettyihin numeroihin...en voi sietää kännisen örinää, sitä kännisurkeaa nyyhkytystä, syyttelyä, rahan lainaamista tai muuten vain jotain jota hän minulta tahtoo. Tulee vain niin paha mieli.
Selvinpäin ovat tervetulleita, aina.
Hymytyttö; tulee vaan sellainen olo, ettei se loputon ymmärtäminenkään mitään auta. Ehkä rajojen laittaminen vaan heillekin realisoi sitä, ettei käytös ole sopivaa tai toivottua.
Lähetä kommentti