Eilen kotimatkalla sanoin miehelle, etten aina muista meidän olevan naimisissa. Me olemme olleet jo pitkään yhdessä eikä sukunimenikään vaihtunut. Jotenkin yllättäen viime kesänä me totesimme olevamme valmiita avioliittoon ja menimme kihloihin, hääpäiväksi valikoitui tapaninpäivä. Kaikki kävi meille nopeasti, me kun olemme kiiruhtaneet etanan lailla. Päätös tuntuu edelleen hyvältä ja oikealta, mutta en kertakaikkiaan muista sitä aina. Kun näen kaksi sormusta vasemmassa nimettömässäni, minua alkaa aina hymyilyttää ja muistan. Ai niin, me mentiin naimisiin.
Vähän samaa ajattelen tästä talosta. Talo on ihana. Olen rakastanut sitä paljon pitempään, kuin meillä oli edes ajatusta tänne muutosta. Muuttokin tiedettiin jo lähes kaksi vuotta etukäteen. Ja nyt kun me olemme täällä ja talosta on tullut meille koti, minä kuljen huoneissa ja huokailen. Ajatella, että tämä on meidän kotimme. Näin kaunis! Näin tilava! (Miehen mielestä talo on pieni, ja niin varmaan teidänkin, kenen tahansa mielestä. Minusta se on ihan täydellisen tilava meille. Ainakin verrattuna kerrostalokolmioon.)
Lopulta kaikki vaan kävi niin äkkiä, koko elämä. Suljen silmäni ja avaan ne, ja näen kaiken tämän. Ihmettelen ja kiitän.
3 kommenttia:
Tykkään! :)
Se on jännä miten noi tärkeät asiat voi unohtua. tai sitten se vain on niin itsestäänselvää ja luonnollista ettei sitä osaa ajatella.
talon suhteen mä itse välillä havahdun "onko TÄÄ todella mun talo, olenko mä niin aikuinen, että mulla voi olla näin iso koti". :)
pinkki
Ja taas. Sä kuulostat Niin Onnelliselta!!! Ja olet myös, oletan :)
Pinkki; se on tosi kumma fiilis välillä, hihittelee vaan itsekseen :) Hyvä että edes välillä muistuu mieleen.
Hymytyttö; joo, niin mä taidan olla :)
Lähetä kommentti