Kävin töiden jälkeen kaupungilla. Lainausmerkeissä. Kaupunkimme on tosi pikkuinen, ihan miniskidi, sanoo lapsi. Siellä on käsityöliike, urheilukauppa, osuuspankki, r-kioski, kukkakauppa, pitseria, yksi kahvila, kaksi ruokakauppaa, rautakauppa, kirkko ja kirjasto. Ja elokuvateatteri ja uimahalli. Yksi pääkatu. Mietin millaista olisi ollut kasvaa täällä. Katuvalojen ulkopuolella kasvaneena en tosin voi ehkä arvostella.
Jostain syystä olin vähän haikea, siitä tunteesta, että yhtä aikaa on vieras ja tuntematon ja alkamassa tutustua. Että on vielä ulkopuolinen ja aloittaa alusta, uudessa paikassa. En usko, että tutustun täällä ihmisiin, en ole ajatellut tehdä niin. Pahimmassa tapauksessa käy niin, että olen kuin sirkuksen apina, ja ihmiset tuntevat minut ja minä en tunne ketään. Toivon pysyväni vapaana, riippumattomana. Ulkopuolisena. Että juurrun vain tänne sivukylälle, pellon reunaan. Mutta surullinen ajatus on se, ettei ole ketään, kenen kanssa sopia treffit sinne ainoaan kahvilaan.
2 kommenttia:
"En usko, että tutustun täällä ihmisiin. En ole ajatellut tehdä niin" Uteliaisuus heräsi...miksi näin?
Hymytyttö; en tiedä, en ole jotenkin kiinnostunut ihmisistä täällä. Kuulostaa kamalalta. Työkaverit ovat tosi kivoja, ja kun niin paljon olen päivisin ihmisten kanssa, vapaa-aikana kaipaan joko omaa rauhaa tai sitten omia, vanhoja ystäviä. Mulla on ihania ystäviä, enkä aio luopua yhdestäkään. Lisäksi on tämä blogiverkosto ja nämä ihmiset, jotenkin mulla ei ole vaan tarvetta ystävystyä tällä paikkakunnalla kenenkään kanssa. Tietysti niinhän siinä käy, että kun tapaa jonkun ihanan ihmisen, sitten sitä vaan raivaa tilaa elämäänsä. Mutta en ajatellut olla mitenkään aktiivinen asian suhteen. Kiitos kun kysyit.
Lähetä kommentti